Mutta tuskin oli ovi hänen perässään sulkeutunut, niin katosi Kapitolina Markovnan kasvoilta kerrassaan kaikki arvokkaisuus ja ankaruus. Hän nousi, juoksi varpaisillaan Litvinowin luokse ja, hyyristellen ja koettaen katsoa häntä silmiin, puhkesi puhumaan vapisevalla, vaikeroivalla äänellä:
— Mutta hyväinen aika, Grigori Mihailitsh! Mitäs tämä nyt on! Uniako, vai mitä? Tekö hylkäätte Tanjan, tekö ette enää häntä rakasta, tekö olette syönyt sananne! Tekö, Grigori Mihailitsh, te, johon me luotimme kuin mihin kallioon ikään! Tekö? Tekö? Sinäkö, Grisha! — Kapitolina Markovna pysähtyi. — Mutta ihanhan te surmaatte hänet tällä tavalla, Grigori Mihailitsh, — jatkoi hän, vastausta odottamatta, ja kyynelet syöksyivät hänen silmistään. — Älkää yhtään luottako siihen, että hän nyt näyttää niin urhoolliselta; tiedättehän millainen hänellä on luonto. Hän ei valita milloinkaan, ei sääli itseään koskaan; pitäähän sitten muitten sääliä häntä. Niinpä hän nytkin hokee minulle: "täti, meidän pitää menetellä arvokkaasti." Menettele nyt tässä arvokkaasti, kun näet hänet ilmeisesti ihan kuoleman kynnyksellä… — (Tatjana kolautti tuolia viereisessä huoneessa). — Niin, hän on ihan kuoleman kynnyksellä, — liitti eukko vähän hiljaisemmin. — Ja mitenkäs tämä oikeastaan on käynyt? Noidutteko te olette, vai? Kuinka pitkä aika siitä on, kuin te vielä kirjoititte hänelle niin helliä kirjeitä? Ja siksi toiseksi, onkos tämä nyt rehellisen ihmisen työtä? Minä, niinkuin tiedätte, olen nainen ilman ennakkoluuloja, ésprit fort,[120] ja minä olen antanut Tanjallekin saman kasvatuksen; hän on myöskin tuollainen vapaa henki…
— Täti! — kuului Tatjana huutavan viereisestä huoneesta.
— Kunniasana, sehän on velvollisuus, Grigori Mihailitsh, varsinkin niillä ihmisillä, joilla on sellaiset periaatteet kuin teillä ja meillä! Ellemme tunnusta velvollisuuttamme, mitästä sitten on jäljelläkään? Sitä ei saa laiminlyödä noin vaan, milloin päähän pistää, ottamatta lukuun, mitenkä se toisesta tuntuu! Se on tunnotonta… niin juuri, se on rikosta… missäs se vapaus siinä on?
— Täti! Tulehan tänne, ole hyvä! — kuului jälleen.
— Tulen, tulen, kultaseni, tulen heti. — Kapitolina Markovna tarttui Litvinowin käteen. — Minä huomaan, että te olette suutuksissanne, Grigori Mihailitsh… — Litvinowin teki mieli huudahtaa: "minäkö?! minäkö suutuksissa?" mutta ei saanut sanaakaan huuliltansa. — En minä mitenkään tahdo teitä suututtaa… hyvä Isä, se tässä nyt vielä puuttuisi… Päin vastoin tahdon minä pyytää teitä: muuttakaa mielenne, niin kauan kuin vielä aikaa on, älkää saattako häntä perikatoon, älkää omaa onneanne turmelko. Kyllä hän vielä uskoo teitä Grisha, kyllä hän vielä uskoo sinua; ei ole vielä mitään kadotettu, hänhän rakastaa sinua enemmän kuin kukaan milloinkaan voi sinua rakastaa! Mene pois tästä inhottavasta Baden-Badenista, lähtekäämme yhdessä, riuhtaise itsesi vaan irti tästä taikapiiristä, ja ennen kaikkea: sääli, sääli…
— Mutta täti, — kutsui Tatjana jälleen, ja kuului hänen äänessään vähäinen maltittomuuden väre.
Mutta Kapitolina Markovna ei kuullut häntä.
— Sano vaan: "kyllä!" — puheli hän puhelemistaan Litvinowille; ja minä toimitan sitten kaikki asiat lukkoon… nyökäytähän edes päätäsi! Päätäsi nyökäytä vain, edes kerrankin, kas tuolla tavalla!
Litvinow olisi ehkä kernaasti kuollutkin tällä hetkellä, mutta sanaa "kyllä" hän ei lausunut, eikä hän päätänsäkään nyökäyttänyt.