Tatjana tuli kirje kädessä. Kapitolina Markovna hyppäsi samassa syrjään Litvinowin luota, kumartui pöydän yli ja, kääntäen kasvonsa toisaanne, oli katselevinaan siinä olevia laskuja ja papereita.
Tatjana astui Litvinowin luo.
— Kas tässä, — sanoi hän, — on se kirje, josta teille mainitsin.
Viettehän sen suoraa päätä postiin, eikö niin?
Litvinow nosti silmänsä… Hänen edessään seisoi todellakin hänen tuomarinsa. Tatjana näytti hänestä kookkaammalta, solakammalta entistänsä; tavaton kauneus oli kirkastanut hänen kasvonsa, mutta ne olivat kivettyneet kuin kuvapatsaan; rinta ei kohoillut, ja yksivärinen, ahdas, khitonikuosinen leninki loi marmoriseen kudelmaan pitkiä, suoria laskoksia, jotka valuivat alas ja kätkivät hänen jalkansa. Tatjana katsoi suoraan eteenpäin, yksinomaan Litvinowiin, ja oli hänen katseensa sekin tasainen ja tyyni kuin kuvapatsaan. Litvinow luki siinä tuomionsa. Hän kumartui, otti kirjeen häntä kohti ojennetusta, vavahtamattomasta kädestä ja läksi, sanaakaan sanomatta.
Kapitolina Markovna syöksi Tatjanan luokse, mutta tämä väisti hänen syleilynsä ja loi silmänsä maahan. Puna levisi hänen kasvoilleen, ja sanottuaan: "no nyt joutuun", palasi hän makuuhuoneesensa. Kapitolina Markovna seurasi häntä nuukalla päin.
Litvinowille annettu kirje oli osoitettu Dresdeniin eräälle Tatjanan tuttavalle saksalaiselle neidelle, joka antoi vuokralle pieniä, sisustettuja asuntoja. Litvinow laski kirjeen laatikkoon, ja silloin tuntui hänestä kuin olisi hän tämän pienen paperipalasen mukana laskenut kaiken menneisyytensä, koko elämänsäkin hautaan.
Hän läksi ulkopuolelle kaupunkia ja samoili kauan aikaa viinitarhojen kapeilla poluilla. Oman itsensä halveksimisen tunne vaivasi häntä; hänen oli mahdoton päästä siitä; se piti imuaan myötäänsä kuni ilkeä poutakärpänen: kyllä vainenkin hänen roolinsa tässä viimeisessä kohtauksessa oli ollut viheliäinen.
Palattuaan hotelliinsa ja jonkun ajan perästä tiedusteltuaan daamejansa, sai hän kuulla, että he olivat heti, hänen mentyään, vaunuilla lähteneet rautatielle ja matkustaneet postijunalla ties minne. Heidän tavaransa olivat olleet valmiina ja laskut maksettuina jo aamusta… Tatjana oli siis nähtävästikin pyytänyt häntä viemään kirjeen postiin, saadakseen hänet vaan loitommas. Litvinow koetti kuulustella ovenvartijalta, eivätkö muka nuo daamit olleet jättäneet hänelle jotain kirjettä, mutta ovenvartija vastasi kieltämällä, olipa ihmeissäänkin; tuo äkillinen lähtö vasta viikko sitten vuokratuista huoneista näytti kaiketi hänestäkin epäiltävältä ja kummalliselta. Litvinow käänsi hänelle selkänsä ja meni huoneesensa, lukiten oven perässään.
Hän ei lähtenyt sieltä hamaan huomiseen asti. Suurimman osan yötä istui hän pöytänsä ääressä, kirjoitellen ja repien rikki, mitä oli saanut paperille. Aamu sarasti jo, kun hän päätti työnsä. Se oli kirje Irinalle.