Litvinow katseli tarkasti Irinaa, ja Irina katseli tarkasti häntä, niinkuin olisi kumpikin tahtonut tunkea kauemmas ja syvemmäs toisensa sieluun, kauemmaksi ja syvemmälle sitä, mihin sana pääsee, ja minkä sana voi ilmituoda.
— Turhaan sinä pelkäät, — sanoi Litvinow; nähtävästi olen minä huonosti lausunut ajatukseni… Ikävääkö? Toimettomuuttako? Sellaistako, saatuani uusia voimia sinun rakkaudestasi? Oi, Irina, usko minua: sinun rakkaudessasi on minulla kokonainen maailma, enkä osaa vielä itsekään ennakolta sanoa, mitä kaikkea siitä voi kehittyä.
Irina vaipui mietteisin.
— Minnekäs me lähdemme? — kysyi hän.
— Minnekä? Siitä saamme vielä puhua, mutta sinä siis… sinä siis… suostut, Irina, suostut, niinkö?
Irina katsahti häneen.
— Ja sinä olet oleva onnellinen?
— Irina!
— Etkä ole kaipaava mitään? Etkö milloinkaan?
Irina kumartui jälleen pahvirasian yli ja alkoi valikoida pitsejä.