— Älä ole pahoillasi, armas, että tällaisena hetkenä puuhailen tämmöisissä joutavissa… Minun täytyy lähteä baaliin erään rouvan luokse, ja minulle nämä rievut lähetettiin valikoitaviksi tänään. Voi sentään, kuinka minun on raskasta olla! — huudahti hän äkkiä ja painoi päänsä rasian laitaan. Kyyneleet alkoivat jälleen vuotaa hänen silmistään… Hän käänsi kasvonsa toisaalle: kyynelet olisivat saattaneet tipahtaa pitsien päälle.
— Irina, sinä itket taas, — virkkoi Litvinow levottomana.
— No niin, taas, — sanoi Irina kerkeästi. — Voi, Grigori, älä kiduta minua, älä kiduta itseäsi!… Olkaamme vapaita ihmisiä! Mitäpä nyt siitä, jos itkenkin? Sinä tiedät, sinä olet kuullut päätökseni, sinä olet vakuutettu, ett'ei se järkähdä, että minä olen suostuvainen tuohon… kuinka sinä sanoitkaan? joko kaikkeen tahi ei mihinkään… Mitä vaadit enää? Olkaamme vapaita! Miksikä noita molemmanpuolisia kahleita? Me olemme nyt kahden kesken, sinä rakastat minua, minä rakastan sinua, eikös meillä ole muuta tekemistä kuin vaan tutkailla toistemme ajatuksia? Katsopas minuun, minä en ole tahtonut koristeleida tässä sinun edessäsi, en ole sanallakaan viitannut siihen, että minun kenties ei ollut niinkään helppo loukata aviovelvollisuuksia… enkä petä itseäni, minä tiedän olevani rikoksentekijä ja hänellä olevan oikeuden tappaa minut. Mutta mitäpä siitä! Olkaamme vapaita, sanon minä. Päivä on meidän — ikuisuus on meidän.
Hän nousi ja katsoi Litvinowiin ylhäältä alas, hiukan hymyillen ja silmiään siristäen ja kyynäspäätä myöten paljastetulla käsivarrella pyyhkäisten kasvoiltaan pitkän suortuvan, jossa pari kolme kyynelkarpaloa kimalteli. Kallis-arvoinen pitsikoriste livahti pöydältä lattialle. Hän tallasi sitä halveksien jalallaan.
— Vai enkö miellytä sua tänään? Olenko käynyt rumemmaksi eilisestäni? Sano, oletko usein nähnyt kauniimpaa kättä? Entäs näitä hivuksia? Sano, rakastatko minua?
Irina tarttui häneen molemmin käsin ja painoi hänen päänsä rintaansa vastaan. Kampa kirposi helähtäen lattialle, ja hajaantuneet hivukset tulvahtivat Litvinowin kasvoille pehmeänä, tuoksuavana aaltona.
XXIV.
Litvinow käveli huoneessansa, syviin mietteisin vaipuneena. Nyt tuli hänen siirtyä teoriasta käytäntöön, keksiä, millä tavoin ja keinoin paeta, lähteä tietämättömiin seutuihin… mutta kummallista! Vähemmin hän mietiskeli näitä keinoja kuin sitä, oliko se päätös, jota hän niin hellittämättä oli tahtonut, oliko se nyt vainenkin epäilemätön tosiasia! Oliko lopullinen, järkähtämätön sana lausuttu? mutta niinhän Irina oli hänen lähtiessään sanonut: "ryhdy toimiin, ja kun kaikki on valmiina, anna siitä vaan tieto minulle". Asia on selvä! Pois kaikki epäilykset! Toimeen! Ja Litvinow ryhtyi — toistaiseksi harkitsemaan.
Ennen kaikkea rahaa. Litvinowilla oli puhdasta rahaa 1,328 guldenia eli, Franskan rahassa, 2,855 frankkia, mitätön summa, mutta riittää se sentään ensi tarpeiksi, ja sitten pitää pyytää isää lähettämään niin paljon kuin on mahdollista… saisihan isä myödä metsän, osan maata… mutta mitä syyksi?… No keksitäänhän joku syykin. Irina oli tosin puhunut hohtokivistään, mutta sitä ei saa millään muotoa ottaa lukuun; pahan päivän varaksi ne. Sitä paitsi oli omaisuutta vielä hyvä geneveläinen puolikronometri, josta saanee… vaikkapa 400 frankkia.
Litvinow pistäysi pankkiirinsa luokse ja tiedusteli kautta rantain, saisikohan tarpeen tullen rahaa lainaksi, mutta Badenin pankkiirit ovat monessa liemessä keitettyä, varovaista väkeä. Vastaukseksi moisiin kysymyksiin ottavat he päällensä masentuneen, näivettyneen muodon, ovat kuin kedon kukkasia, joilta viikate on varren katkaissut; jotkut ripeästi ja rohkeasti nauravat teitä vasten silmiä, ikäänkuin täydelleen käsittäen teidän viattoman pilanne. Koettipa Litvinow, häpeäksensä, onneaan ruletissakin, pannen — kuinka halpamaista! — yhden taalerin numerolle 30, ikävuosiensa luvulle. Hän teki sen, suurentaakseen ja pyöristääkseen pääomaansa, ja sai kuin saikin, elleihän suurentaneeksi, niin ainakin pyöristäneeksi pääomansa, se on: hän menetti liiat 28 guldenia.