Toinen kysymys, tärkeä sekin, oli — passi, mutta eihän se naisille ole niin aivan välttämätön, eikä sitä kaikissa maissa kysytäkään, niinpä Belgiassa esimerkiksi, samoin Englannissa. Sitä paitsi, voihan sitä hankkia muitakin passeja eikä vain venäläisiä. Litvinow harkitsi vakaasti näitä asioita: hänen päättäväisyytensä oli luja, ilman vähintäkään horjuvaisuutta, ja sittenkin, vastoin hänen tahtoaan ja sitä kysymättäkään, astui esiin jotain vähemmin vakavaa, melkein koomillista, joka pilkisteli näkyviin kesken hänen harkintojansa, ikäänkuin koko hänen hankkeensa olisi leikintekoa, ikäänkuin ei tuollaisia pakoja koskaan olisi todellisuudessa tapahtunutkaan muuta kuin komedioissa ja romaaneissa ja kenties jossakin maaseuduilla, jossakin Tshuhlomin tai Sisranin piirissä, missä, erään matkustajan kertomuksen mukaan, ihmisillä on välistä niin ikävä, että vatsaa kivistää.

Litvinowin mieleen muistui tuossa, kuinka muuan hänen tuttavistaan, virkaeron saanut kornetti Balsow, oli vienyt erään kauppiaantyttären kestikievaritroikalla kulkusten kanssa, juotettuaan sitä ennen humalaan sekä vanhemmat että itse morsiamenkin, ja kuinka sittemmin oli tullut selville, että kornettia itseään oli vedetty nenästä, ja hän vähältä oli saada selkäänsä kaupanpäällisiksi. Litvinow suuttui kovasti omaan itseensä moisista sopimattomista muistelmista. Samassa ajatteli hän Tatjanaa, hänen äkkinäistä lähtöänsä, koko tuota tuskaa ja kärsimystä ja häpeätä, ja silloin hän liiankin syvästi tunsi ryhtyneensä kovin vakaasen asiaan ja olleensa oikeassa, sanoessaan Irinalle, että hänen kunniansakin vaatii häntä menettelemään näin eikä toisin… ja taas, mainittuaan tuon nimen, tunsi hän jotain polttavaa, joka suloisella kivulla kietoutui hänen sydämmensä ympärille ja jähmettyi siihen.

Hevosten töminää kuului hänen takanansa. Hän astui syrjään… Irina ajoi hänen ohitsensa ratsain, rinnallaan lihava kenraali. Irina tunsi Litvinowin, nyökäytti hänelle päätä ja, lyöden hevostaan raipalla kylkeen, pakotti sen nelistämään ja päästi vihdoin täyteen vauhtiin. Tumma harso hulmahti tuulessa…

— Pas si vite! Nom de Dieu! pas si vite![121] — huudahti kenraali ja päästi ratsunsa hänen jälkeensä.

XXV.

Seuraavana aamuna oli Litvinow palajamassa kotia pankkiirin luota, jonka kanssa oli vielä kerran keskustellut Venäjän kurssin horjuvaisuudesta ja miten paraiten sopisi lähettää rahoja ulkomaille. Ovenvartija antoi hänelle kirjeen. Litvinow tunsi Irinan käsialan ja — ties miksi pahaa aavistellen — meni huoneesensa, sinettiä murtamatta.

Kirje oli franskankielinen ja kuului näin:

"Armas! Olen koko yön miettinyt sinun ehdotustasi… En aio viekastella edessäsi. Sinä olit suora, ja suora tahdon minäkin olla; minä en voi paeta kanssasi, minulta puuttuu siihen voimia. Tunnen kyllä, kuinka paljon olen sinua vastaan rikkonut; toinen rikokseni on vielä suurempi ensimmäistä. Minä halveksin itseäni, pelkuruuttani, minä moitin itseäni tuhansilla moitteilla, mutta minä en voi itseäni muuttaa. Turhaan minä todistelen itselleni, että minä olen sinun onnesi murtanut, että sinulla nyt on todellakin oikeus pitää minua pelkkänä kevytmielisenä kokettina, että minä itse olen tarjoutunut, itse antanut sinulle juhlallisia lupauksia… Minua kauhistaa, minä inhoan omaa itseäni, mutta minä en voi toisin menetellä, en voi, en. En rupea puolusteleimaan, en rupea puhumaan sinulle olleeni itsekin hurmauksissa.. kaikki tuo ei merkitse mitään, mutta sen minä tahdon sanoa sinulle ja taas ja taas: minä olen sinun, sinun ainaiseksi, tee minun mitäs tahdot, milloin tahdot, vastaamatta kellekään, tiliä kellekään tekemättä, sinun omasi olen. Mutta paeta, hyljätä kaikki — en, en, en! Minä rukoilin sinua pelastamaan minut, toivoin itse vielä sovittavani kaikki, saattavani polttaa kaiken entisyyteni kuni tulessa… mutta minulla ei näy pelastusta olevan; myrkky on nähtävästikin liian syvälle imeytynyt minuun; ei näy saavan rankaisemalla hengittää tätä ilmaa monen pitkän ajast'ajan kuluessa! Kauan olen epäröinyt, kirjoittaisinko sinulle tämän kirjeen; minua hirvittää, ajatellessani, mitä sinä sen johdosta päätät; minä luotan aina vaan rakkauteesi. Mutta minun mielestäni olisi ollut tunnotonta salata sinulta totuutta, sitä enemmän, koska sinä kaiketikin olet jo ryhtynyt ensimmäisiin toimiin aikeemme toteuttamiseksi. Oi se oli ihana aie, mutta mahdoton panna toimeen. Ystävä armas, pidä minua tyhjänä, heikkona naisena, ylönkatso minua, mutta älä minua hyljää, älä hyljää Irinaasi!… Minulla ei ole voimaa jättää tätä piiriäni, mutta en voi siinä sinuttakaan elää. Me palajamme piakkoin Pietariin, tule sinne, asu siellä, me hankimme sinulle siellä tointa, sinun tähän-astiset ponnistuksesi eivät mene hukkaan, sinä pääset käyttämään niitä hyödylliseen vaikutukseen… mutta pysy vaan läheisyydessäni, rakasta vain minua sellaisena kuin olen, kaikkine heikkouksineni ja virheineni, ja muista: ei kenenkään sydän ole oleva sinulle niin hellästi uskollinen kuin sinun Irinasi sydän. Tule pian luokseni; en saa hetkeäkään rauhaa, ennenkuin olen sinut kohdannut.

Sinun, sinun, sinun I."

Hurjasti hulvahti veri Litvinowin päähän, laskeutui sitten verkalleen ja raskaasti hänen sydämmeensä, ja kiveksi se sinne jähmettyikin. Hän luki Irinan kirjeen uudelleen ja hervahti, kuten kerran ennen Moskovassakin, vaipui voimatonna sohvalle ja istui siinä liikahtamatta. Pimeä pohjattomuus saarsi hänet äkisti joka haaralta, ja mielettömästi, hurjasti hän tuijotti tuohon pimeyteen. Niin muodoin jälleen, jälleen petosta, taikka ei, petostakin pahempaa — valhetta ja halpamaisuutta… Elämä on murrettu, kaikki on reväisty irti juurineen, perustuksiaan myöten, ja se ainoakin, mihin vielä olisi voinut tarttua, viimeinen tuki — säpäleinä sekin.