— "Tule meidän perässämme Pietariin", toisteli hän, sydämmessään katkerasti nauraen; "me hankimme siellä tointa sinulle… Toimiston päällikkökö minusta siellä tehdään, vai mikä? Ja ketä ovat nuo me? Tuossapa nyt tuli näkyviin hänen menneisyytensä! Siinä se nyt on, tuo salainen, tuo muodoton ydinkohta, jota minä en tunne, vaan jonka hän sanoi tahtovansa sovittaa ja polttaa kuin tulessa! Siinä se nyt on, tuo vehkeitten, salaisten suhteitten maailma, täynnä Belskien ja Dolskien juttuja… Ja mikä tulevaisuus, mikä ihana tehtävä minua odottaakaan! Elää hänen läheisyydessään, käydä häntä tervehtimässä, jakaa hänen kanssaan muotidaamin irstaisia haaveita, sellaisen, joka on tuskastunut ja kyllästynyt maailmaansa eikä kumminkaan voi elää ulkopuolella sen piiriä, olla hänen kotiystävänänsa ja tietysti herra kenraalin myös… kunnes oikku on ohitse, ja plebeiji-ystävä on kadottanut pikanttisuutensa, ja hänen sijaansa astuu tuo samainen lihava kenraali tai herra Finikow, kas se se on mahdollista ja suloista ja kenties hyödyllistä — mainitseehan hän kirjeessäänkin minun kykyjeni hyödyllisestä käyttämisestä — mutta tuo aie — se on mahdoton panna loimeen, mahdoton!"
Litvinowin sielussa sävähteli äkkinäisiä, hurjia raivonpuuskia, niinkuin ilmassa viuhahtelee vihureita ukon-ilman edellä… Jok'ainoa lause Irinan kirjeessä suututti häntä, nuo vakuuttelut hänen tunteittensa kestävyydestä nekin loukkasivat häntä.
— Min'en jätä tätä asiaa sikseen! — huudahti hän; — min'en salli hänen leikitellä niin armottomasti minun elämälläni…
Hän hyppäsi pystyyn, sieppasi hattunsa, mutta mitä oli tehtävä? Juostako Irinan luokse? Vastatako hänen kirjeesensä? Hän pysähtyi; kädet hervahtivat.
Todellakin: mitä oli tehtävä?
Eikös hän juuri itse ollut jättänyt tuota ankaraa ratkaisua Irinan valinnan varaan? Valinta oli käynyt toisin kuin Litvinow olisi suonut… mutia tämän vaaran alaisiahan kaikki valinnat ovat. Irina oli tosin muuttanut päätöksensä; hän itse oli ensimmäisenä ilmoittanut tahtovansa hyljätä kaikki ja seurata häntä, mutta eihän hän nyt vikaansa peittelekään, sanoohan hän suoraan olevansa heikko nainen. Irina ei ole tahtonut pettää häntä, hän on pettynyt omassa itsessään… Mitäpä siihen olisi sanomisia? Ei hän ainakaan teeskentele, ei viekastele… hänen kirjeensä on suoraa puhetta, säälimättömän suoraa. Eihän mikään pakottanut Irinaa heti lausumaan mieltänsä, eihän mikään estänyt häntä rauhoittelemasta Litvinowia, venyttämästä asiata ja jättämästä kaikkea epätietoiseksi hamaan siihen asti… kuin olisi miehensä kera lähtenyt Italiaan!… Mutta sittenkin on Irina murhannut hänen elämänsä, murhannut kaksi elämää!… Vähänkös sitä tapahtuu!
Mutta Tatjanan edessä Irina ei ole syypää. Hän yksin, Litvinow, hän yksin on syyllinen, eikä ole hänellä oikeutta puistaa päältään sitä edesvastausta, jonka hän nurjalla menettelyllänsä on raskaana taakkana hartioilleen sälyttänyt…
Niin kyllä; mutta mitä olisi tehtävä nyt?
Hän heittäysi jälleen sohvalle, ja jälleen kului hetki hetken perästä synkkänä, sanatonna, jäljettömästi, ahmivalla kiiruulla…
— Vai olisiko tehdä, niinkuin hän sanoo? — sävähti hänen mielessään. — Hän rakastaa minua, hän on minun; eiköhän tuo viettämys toisiimme, luo intohimo, joka monen vuoden perästä puhkesi ilmi niin voimakkaana, — eiköhän se ole jotain, jota on mahdoton välttää, mahdoton vastustaa, niinkuin luonnonlakiakin? Asua Pietarissa… ja olenko minä sitten ensimmäinen, joka olisi moisessa asemassa? Ja missäpä me tyyssijan muuallakaan saisimme?…