Hän vaipui mietteisin, ja Irinan haamu, sellaisena kuin se ikipäiviksi oli painunut hänen viimeisiin muistelmiinsa, astui hiljaa hänen eteensä…
Mutta hetkeksi vain… Hän tointui jälleen ja sysäsi uudella suuttumuksen puuskalla luotaan sekä nuo muistelmat että tuon lumoavan haamun.
— Sinä tarjoat minun juoda tuosta kultaisesta maljasta, — huudahti hän — mutta myrkkyä on sinun juomassasi, ja loalla ovat valkoiset siipesi saastutetut… Pois! Jäädä tänne sinun kanssasi sen perästä kuin minä… olen ajanut pois, ajanut pois morsiameni, — se olisi konnan työtä!
Hän puristi haikealla mielin käsiään yhteen, ja syvyydestä kohosi näkyviin muuan toinen haamu, kärsimyksen leima liikkumattomissa piirteissä, äänetön nuhde jäähyväiskatseessa…
Ja silleen kitui Litvinow vielä kauan aikaa; kauan heittelihe sinne tänne hänen runneltu mielensä, kuni sairas kovassa taudissa. Ensi hetkestä saakka oli hän aavistanut tällaista asian loppua… alussa se oli ilmestynyt hänelle kaukaisena, hiukan häämöittävänä pilkkuna keskellä sisällisten taistelujen tuuliaispäitä ja pimeyttä; sittemmin se oli alkanut astua yhä lähemmäs ja lähemmäs ja oli vihdoin kylmänä säilänä pistänyt häntä sydämmeen.
Litvinow veti vielä kerran nurkasta esille matkalaukkunsa, vielä kerran pani hän siihen kaikki tavaransa hätäilemättä, vieläpä omituisella tympeällä huolellisuudellakin, soitti passarin, suoritti laskunsa ja lähetti Irinalle näin kuuluvan venäjänkielisen kirjeen:
"En tiedä, lienettekö tällä erää syyllisempi edessäni kuin silloinkaan; sen vaan tiedän, että isku oli tällä kertaa paljoa ankarampi. Kaikki on lopussa. Te sanotte minulle: 'minä en voi', ja minä toistan teille samoin: minä en voi… sitä, mitä te tahdotte. En voi, enkä tahdo. älkää vastatko minulle. Te ette kykene antamaan minulle sitä ainoata vastausta, minkä minä ottaisin vastaan. Minä lähden huomenna varhain ensimmäisellä junalla. Jääkää hyvästi, olkaa onnellinen… Emme kaiketikaan enää näe toisiamme."
Litvinow ei liikahtanut huoneestansa koko iltana; Jumala ties, lieneekö hän mitä odottanut.
Kello seitsemän tienoissa illalla lähestyi kahdestikin hotellin kuistia muuan nainen, musta mantilli yllä, harso silmillä. Astuttuaan vähän loitommas ja katseltuaan jonnekin kauas, teki hän äkkiä kädellään päättävän liikkeen ja läksi kolmatta kerta kuistia kohti.
— Minne matka, Irina Pavlovna? — kuului hänen takanaan muuan kiihkeä ääni.