Irina katsahti vavahtaen taakseen. Potugin kiirehti siellä hänen luokseen.
Irina pysähtyi, mietti hetkisen ja syöksi hänen luokseen, tarttui häntä käsivarteen ja veti hänet syrjään.
— Viekää, viekää minut pois, — puhui hän hengästyen.
— Mikäs teidän nyt on, Irina Pavlovna? — jupisi Potugin, hämmästyen.
— Viekää minut pois — toisti hän entistä kiihkeämmin, — ellette tahdo, että minä jäisin ainaiseksi tuonne!
Potugin nyökkäsi nöyrästi päätänsä. He kiirehtivät pois.
Seuraavana aamuna aikaisin, kun Litvinow oli jo matkalle lähtemäisillään, astui hänen huoneesensa — samainen Potugin.
Hän lähestyi Litvinowia ja puristi ääneti hänen kättään. Litvinow ei virkkanut hänkään mitään. Kumpikin näytti olevan hieman hämillään, ja turhaan koetteli kumpikin myhähtää.
— Tulin toivottamaan teille onnellista matkaa, — virkkoi Potugin viimein.
— Mistäs te tiesitte minun lähtevän tänään? — kysyi Litvinow.