Mutta Litvinow toisteli toistelemistaan entistä sanaansa: savua, savua, savua!
— Tällä haavaa, — näin hän ajatteli — on Heidelbergissä toista sataa venäläistä ylioppilasta; kaikki he tutkivat kemiaa, fysikkaa, fysiologiaa — muuta eivät korviinsakaan ota, mutta viiden, kuuden vuoden perästä ei samain kuuluisain professorien luennoilla enää käy viittätoistakaan henkeä… tuuli kääntyy, savu hulmahtaa toisaalle… savua, savua, savua![126]
Yöllä hän kulki Casselin ohitse. Pimeyden mukana laskeusi hänen päällensä sanomaton, jäytävä haikeamielisyys, ja hän hyrähti itkemään, hyyristyen vaunun kolkkaan. Kauan virtasivat kyynelet, tuottamatta hänelle huojennusta; päinvastoin ne raatelivat häntä katkerasti ja kipeästi.
Samaan aikaan makasi vuoteellaan eräässä Casselin hotellissa Tatjana, kuumetaudin tuskissa. Kapitolina Markovna istui hänen vuoteensa vieressä.
— Tanja, — puheli hän — salli nyt minun Herran tähden lähettää sähkösanoma Grigori Mihailitshille; saanhan lähettää, Tanja!
— Ei, täti, — vastasi toinen — ei se ole tarpeellista; älä ole huolissasi. Anna vettä juodakseni; kyllä tämä pian menee ohi.
Ja viikon perästä hän paranikin, ja molemmat nais-ystävät jatkoivat matkaansa.
XXVII.
Pysähtymättä Pietarissa enempää kuin Moskovassakaan, palasi Litvinow maatilalleen. Hän säikähti, nähtyään isänsä: kovin oli tämä käynyt heikoksi ja raihnaiseksi. Ukko iloitsi poikansa tulosta, sen verran kuin voi iloita ihminen, joka on elämänsä kanssa lopputilit jo suorittanut. Heti jätti hän poikansa huostaan kaikki rappeutuneet asiansa ja, narahdeltuansa vielä moniaan viikon, läksi pois elävitten mailta.
Litvinow oli nyt yksinään vanhassa päärakennuksessa. Sydän raskaana, ilman toivoja, ilman intoa, ilman rahoja rupesi hän hoitamaan taloutta. Talouden hoitaminen Venäjällä ei ole mikään hauska asia, niinkuin sen liiankin monet tietävät; siksi emme rupea lavealti kertomaan siitä, kuinka työläältä se Litvinowistakin tuntui. Parannuksista ja uudistuksista ei tietysti voinut olla puheitakaan; ulkomailla saatujen tietojen käytäntöön-pano siirtyi tuonnemmas epämääräisiksi ajoiksi; puute pakotti elämään vaan päivän kerrassaan ja suostumaan kaikennäköisiin myönnytyksiin, aineellisiin sekä siveellisiin. Uusi ei ottanut juurtuakseen, vanhalta oli kaikki mahti mennyt; taitamattomuus ja tunnottomuus törmäilivät yhteen; koko yleinen olemus oli järkäytetty ja huojui ja hyllyi kuin suolla hete, ja vain yksi ainoa suuri sana "vapaus" liikkui kuni Jumalan henki vetten päällä. Kärsivällisyyttä tarvittiin ennen kaikkea, ei potevaa kärsivällisyyttä, vaan toimekasta, ei ilman oveluutta, ei vailla ketteryyttä välisti… Litvinowin sieluntila teki hänen olonsa kahta tukalammaksi. Vähän oli hänessä elämänhalua enää… Mistäpä olisi tullutkaan halu puuhata ja tehdä työtä?