— Kuulittehan te, että Gubarew on täällä, — huudahti rouva
Suhantshikow, ja ihan olivat silmät hypätä päästä.
Litvinow ei liikahtanutkaan.
— Mutta kuulehan toki, Litvinow, — rupesi vihdoin Bambajew puhumaan; — onhan täällä muitakin kuin Gubarew; täällä koko falangi mitä erinomaisimpia, mitä viisaimpia ihmisiä, Venäläisiä, ja jokainen tutkii luonnontieteitä, ja kaikilla on mitä jaloimmat mielipiteet. Tottahan sinä jäät edes heidän tähtensä. Täällä on muun muassa tuo… kas, kun en nyt muista nimeä, mutta se nyt on sanalla sanoen nero.
— Älkää välittäkö hänestä, Rostislaw Ardaliovitsh, — sekaantui rouva Suhantshikow, — älkää vainenkaan välilläkö! Näettehän te, millainen se on miehiänsä! Ja samallaista se on koko hänen heimonsakin. Hänellä on täti, joka ensi alussa näytti minusta järkevältä ihmiseltä; mutta toissa päivänä matkustin hänen kanssaan tänne — hän oli vast'ikään tullut Badeniin ja yks' kaks', uskottenkos, mennä jyristää jo takaisin, — no niin, minä matkustin hänen kanssaan tänne asti ja rupesin tiedustelemaan hänellä yhtä ja toista. Aatelkaas, jospa edes sanasenkaan olisi minulle vastannut, tuo korskea ihminen! Senkin aristokraatti!
Kapitolina Markovna parka — aristokraatti! Ei olisi osannut hän odottaa mointa loukkausta!
Mutta Litvinow oli yhä vaiti. Hän kääntyi pois päin ja veti lakin silmilleen.
Juna lähti viimein liikkeelle.
— No mutta sano edes jotakin jäähyväisiksi, sinä suolapatsas! — huusi
Bambajew. — Eihän tästä tämmöisestä!
— Riepu! Lällä! — ulvoi Bindasow. Vaunujen vauhti lisääntyi, ja hänen sopi siis huoleti haukkua. — Visukinttu! Etana! Inutippa!
Lieneekö Bindasow juuri tällä hetkellä tekaissut tuon viimeisen sanan, vai lieneekö sen muilta saanut, en tiedä, mutta kovin se näkyi miellyttävän kahta lähellä olevaa mitä jalomielisintä nuorta miestä, jotka olivat tutkimassa luonnontieteitä täällä. — Muutaman päivän kuluttua näet luettiin sama sana jo venäläisessä aikakauslehdessä, joka siihen aikaan ilmestyi Heidelbergissä nimellä A tout venant je crache![124] eli: "Luoja suojaa, sika ei syö!"[125]