— Savua, — toisteli hän, — savua ja usmaa.
Muistuivat hänen mieleensä vihdoin kuuluisat kenraalien kemut, muistuivat muutkin keskustelut ja toistenkin valtiollisten miesten puheet, jopa kaikki sekin, mitä Potugin oli saarnaillut…
— Savua vaan, savua eikä mitään muuta.
Entäs hänen omat pyyteensä ja tunteensa ja yrityksensä ja mietteensä!
Hän viittasi vaan kädellään.
Mutta juna se sillä välin kiiti kiitämistään. Kauaksi olivat jo jääneet Rastadtit ja Karlsruhet ja Bruchsalit. Oikeanpuoliset vuoret olivat siirtyneet loitommas ja paenneet kauas. Nyt ne lähenivät jälleen, mutta matalampina ja metsineen jo harvempina.
Juna teki jyrkän käännöksen. Oltiin Heidelbergissä. Vaunut vyöryivät asemakatoksen alle; alkoi kuulua myöjäin huutoja: siellä kaupiteltiin kaikenlaisia, venäläisiäkin, sanomalehtiä. Matkustajat hääräilemään ja astumaan asemasillalle. Litvinow yksin ei jättänyt nurkkaansa, vaan istui paikoillaan, maahan tuijottaen. Äkkiä kuuli hän nimeänsä mainittavan. Hän nosti silmänsä: Bindasowin naama kurkisti akkunasta sisään, ja sen takana — vai siltäkö hänestä näytti vain? — ei, todellakin: siellä oli koko joukko badenilaisia tuttuja kasvoja: siinä Suhantshikowin rouvat, siinä Voroshilowit, siinä Bambajewitkin; kaikki he lähenevät Litvinowia, ja Bindasow huutaa kohti kulkkua:
— Missäs se Pishtshalkin on? Hänenhän piti tulla; mutta sama se; astupas vaan ulos, vauva; me olemme lähdössä Gubarewin luokse.
— Niin, veikkonen, niin justiin; Gubarew odottaa meitä, — vahvisti
Bambajew, pujotteleiden esille; — lähde pois!
Litvinow olisi suuttunut, ellei tuo masentava taakka olisi ollut painamassa hänen sydäntään. Hän katsahti Bindasowiin ja kääntyi sanaakaan sanomatta pois.