Kerran satuimme erääsen talonpojan pirttiin, jossa emäntä vast'ikään oli kadottanut ainoan, hellästi rakastetun poikansa. Kummastelimme kovinkin, nähdessämme hänet aivan tyynenä, melkeinpä iloisena.
— Älkää pahaksi panko, — sanoi isäntä, joka nähtävästi oli huomannut kummastuksemme; — hän on nyt puutunut.
Ja "puutunut" oli Litvinowkin. Samallainen tyyneys valtasi hänetkin matkan ensi hetkinä. Kokonaan murtuneena ja toivottomasti onnettomana hän sai nyt edes levähtää kuluneen viikon rauhattomuudesta ja kiusaantumisesta, kaikista noista iskuista, joita hän myötäänsä oli saanut tuta. Sitä kovemmin ne olivat häntä runnelleet, mitä vähemmin hän oli luotu moisia myrskyjä kestämään. Hän ei todellakaan toivonut enää mitään, ja koetti olla muistelematta, ennen kaikkea olla muistelematta. Hän oli matkalla Venäjälle… pitihän sitä jonnekin joutua, mutta mitään aikeita ei hänessä enää ollut omaan itseensä nähden. Hänen oli vaikea tuntea itseänsä; hän ei käsittänyt omia tekojansa, ikäänkuin olisi tuo oma "minä" häneltä kokonaan kadonnut, ja vähän tuo "minä" yleensäkään veti hänen huomiotaan puoleensa. Välistä tuntui hänestä kuin olisi hän kuljettamassa itseään ruumiina; haihtumattomat sisällisen tuskan kirpeät vihjaukset ne vaan silloin tällöin muistuttivat hänelle, että hän vielä on elävitten kirjoissa. Toisin ajoin näytti hänestä käsittämättömältä, mitenkä mies — miehinen mies — saattaa niin suuressa määrin joutua naisen, rakkauden vaikutuksen alaiseksi… "Häpeällistä heikkoutta!" jupisi hän, puisteli viittaansa ja asettui tanakkaampaan asentoon: nyt muka on lopussa se, mikä ollut on, ja nyt alkaa uusi…. mutta silmänräpäyksen perästä hän vain myhähti katkerasti ja kummasteli itseänsä.
Hän rupesi katsomaan akkunasta ulos. Ilma oli sameata, kosteata; sadetta ei ollut, mutta usmaa oli vielä, ja matalalti verhosivat pilvet taivasta. Tuuli oli vastainen. Loppumattomina jonoina kiiti akkunan ohi vaaleita höyryhyökyjä, milloin yksitellen, milloin sekaantuen sakeampiin savupilviin. Hän alkoi seurata silmillään tuota höyryä ja savua. Kiertymistään kierrellen, kohoillen ja painuen takertui se ruohoon ja pensaisin, ikäänkuin väännellen, venytellen ja hälveten, — semmoisina ne kiitivät, pilvi pilven perässä… ne vaihtuivat alinomaa ja pysyivät alati samoina… yksitoikkoista, hätäistä, ikävää temmellystä! Välistä tuulahti toisaalta, tie teki käänteen — silloin katosivat joukot äkkiä ja ilmestyivät vastapäiseen akkunaan; ja sitten heilahti jälleen tuo suunnaton pyrstö toiselle puolelle, jälleen kätkien hänen näkyvistään Reinin laajan laaksomaan.
Hän katseli katselemistaan, ja kummallisia mietteitä heräsi hänessä.
Hän istui vaunussa yksinään; ei kukaan häirinnyt häntä.
— Savua, savua! — toisteli hän monistellen.
Ja äkkiä näytti hänestä kaikki olevan savua, kaikki, hänen oma elämänsä, venäläinen elämä — kaikki, mikä inhimillistä on, varsinkin venäläistä. — Kaikki on savua ja usmaa! — ajatteli hän. — Näyttää siltä, kuin kaikki muutteleisi alinomaa, kaikkialta nousee uusia muotoja, ilmiöt ajelevat toisiansa, mutta todellisuudessa on kaikki sittenkin yhtä ja samaa; kaikki rientää, kiirehtii jonnekin — ja kaikki katoaa jäljettömästi, saavuttamatta mitään. Tuulahtaa vaan äkkiä toisaalta, silloin hyökkää kaikki päinvastaiselle puolelle, ja siellä alkaa sama, yhä väsymätön, levoton ja — turha temmellys.
Hänen mieleensä muistui, mitä kaikkea jyrisevää ja räiskivää oli tapahtunut hänen silmiensä edessä näinä viime vuosina.
— Savua — jupisi hän — savua.
Hänelle muistuivat mieleen kiivaat kiistat ja pohdinnat ja huudot
Gubarewin luona ja toistenkin, vanhain ja nuorten, luona.