— Hän odotteli teitä eilen… ja odottelee teitä tänäänkin.
— Vai niin! Sanokaa sitten hänelle… Tahi ei, ei tarvitse, ei tarvitse. Hyvästi!… Hyvästi!
— Jääkää hyvästi, Grigori Mihailovitsh!… Ja vielä sananen! Kyllä te ennätätte kuulla minua; junan lähtöön on vielä runsasta puoli tuntia. Te palajatte nyt Venäjälle… Te ryhdytte siellä… aikaa voittaen… toimimaan… Sallikaa vanhan lörpön — ja minähän valitettavasti en muuta ole kuin lörppö — sallikaa minun antaa teille matkaevääksi muuan neuvo. Joka kerta kuin ryhdytte johonkin asiaan, kysykää itseltänne, teettekö palveluksen sivistykselle — tämän sanan täydessä, perinpohjaisessa merkityksessä — edistättekö jotain sen aatteista, onko teidän toimellanne se pedagoginen, europalainen luonne, joka yksistään on hyödyllinen ja hedelmällinen nykyaikana! Jos niin on, — käykää pelvotta eteenpäin: te olette oikealla tiellä, ja työnne saa siunauksen! Ette enää ole yksinänne, Jumalan kiitos! Te ette ole oleva "kylväjä korvessa"; meilläkin alkaa jo olla työntekijöitä… pionierejä… Mutta… teilläpä on nyt muuta mielessä. — Jääkää hyvästi! Älkää unohtako minua!
Litvinow kiiruhti juoksujalassa portaita alas, heittäysi vaunuihin ja saapui asemalle, kertaakaan katsahtamatta kaupunkia, jonne oli jäänyt niin suuri osa hänen elämäänsä… Hänestä tuntui kuin antautuisi hän nyt aallon valtaan; se tempasi hänet, se läksi viemään häntä, ja lujasti hän päätti olla vastustamatta sen vetämystä; kaikesta muusta tahdon ilmauksesta hän oli luopunut.
Hän oli jo astumaisillaan vaunuun.
— Grigori Mihailovitsh… Grigori… kuului takaa rukoileva kuiske.
Hän säpsähti. Olisiko se todellakin Irina? Hän se on. Kietouneena naispalvelijansa shaaliin, matkahattu aamuasuisilla hivuksillaan, seisoo hän asemasillalla ja katsoo häneen himmein silmin. "Palaja takaisin, palaja takaisin; minä tulin sua noutamaan", — näin ne haastavat, nuo silmät. Ja mitä kaikkea ne hänelle lupailevatkaan! Irina ei liiku, hän ei kykene lisäämään sanaakaan; kaikki, yksin hänen pukunsa epäjärjestyskin, kaikki hänessä rukoilee armahtamista…
Tuskin jaksoi Litvinow pysyä alallaan; hän oli syöksemäisillään Irinan luokse… mutta aalto, jonka valtaan hän oli antautunut, otti omansa… Hän hyppäsi vaunuun ja, kääntyen ympärinsä, osoitti Irinalle paikkaa vieressään. Irina ymmärsi hänet. Vielä ei olisi myöhäistä. Yksi ainoa askel vaan, yksi ainoa liike, niin jo olisivat he lähteneet kiitämään kohti hämärää kaukaisuutta, nämä kaksi ainaiseksi yhdistettyä elämää… Heidän epäröidessään kuului kimeä vihellys, ja juna läksi liikkeelle.
Litvinow heittäysi selkämyksen nojaan. Irina lähestyi huojuen asemasillan penkkiä ja vaipui siihen, herättäen hämmästystä eräässä ylimääräisellä säännöllä palvelevassa virkamiehessä, joka sattumalta oli joutunut asemalle. Tämä diplomaatti tunsi Irinaa hyvin vähän, mutta oli hyvin hänestä intressautunut. Nähtyään Irinan olevan kuin täi liuoksissa, luuli hän, että nyt oli tapahtunut "une attaque de nerfs",[122] jonka vuoksi hän, kuten "un galant chevalier"[123] konsanaankin, oli velvollinen rientämään avuksi. Mutta vielä suuremmaksi kävi diplomaatin hämmästys, kun Irina, tuskin kuultuaan hänen ensimmäisen sanansa, äkkiä nousi ylös, lykkäsi luotaan hänelle tarjotun käden ja kiirehti kadulle. Tuokion kuluttua hän oli kadonnut sakeaan usvaan, joka on niin omituista Schwarlzwaldin ilmastossa syksyn ensi päivinä.