— Tätä se tarkoittaa, — vastasi Potugin, ja hänen silmissään välähti niin hellä ystävällisyys, ett'ei Litvinow olisi osannut häneltä sellaista odottaakaan; — tätä se tarkoittaa: te ette sysi ettekä lyki kuolleen ihmisen kalloa, ja siksipä teidän kenties, hyvyytenne tähden, on sallittukin päästä kovan-onnen kiven yli. En tahdo enää viivytellä teitä; sallikaa minun vain syleillä teitä jäähyväisiksi.
— En yritäkään hypätä, — virkkoi Litvinow, suudellen Potuginia kolme kertaa. Hänen sielunsa murheellisiin luuloisin liittyi tuokioksi sääli tuota yksinäisiä poloista kohtaan. — Mutta matkalle nyt…
Hän alkoi hääräillä.
— Antakaas minunkin kantaa jotain, — tarjoutui Potugin.
— Ei, kiitoksia, älkää vaivatko itseänne; kyllä minä itsekin…
Hän pani lakin päähänsä ja tarttui käsilaukkuunsa.
— No niin — virkkoi hän, seisten jo kynnyksellä, — te sanoitte nähneenne hänet eilen?
— Näin.
— No… mitäs hän?
Potugin oli tuokion ääneti.