Toisessa majatalossa, johon hän oli saapunut aamun koittaessa, sai hän kauan aikaa odotella hevosia, ja torkahti kaleskoissaan. Hänet herätti muuan ääni, joka tuntui tutulle. Hän avasi silmänsä.
Hyväinen aika! Eikös tuo ole herra Gubarew, joka seisoo tuossa kuistilla, harmaassa kurtikassa ja roikkuvissa yöpantalongeissa ja sättii? Ei, se ei ole herra Gubarew… Mutta mikä merkillinen yhdennäköisyys! Tällä herralla vaan on suu leveämpi ja hampaampi ja alaspainuneitten silmäin katse vielä tuimempi ja nenä paksumpi ja parta sakeampi ja koko kasvojen piirteet jykevämmät, inhottavammat.
— Senkin rrroistot! — kiljui hän verkalleen ja äreästi, laajalle levitellen suden-omaista suutaan, — pakanan moukat… Siinä se nyt on… tuo kehuttu vapaus… ei saa hevosiakaan… senkin rrroistot!
— Senkin rrroistot! — kajahti samassa oven takaa toinenkin ääni, ja kuistille ilmaantui — niinikään harmaassa kurtikassa ja roikkuvissa yöpantalongeissa — tällä kertaa todellakin, ihan ilmeisesti, itse se oikea herra Gubarew, Stepan Nikolajevitsh Gubarew. — Pakanan moukat! — jatkoi hän, matkien veljeänsä (edellinen herra olikin hänen vanhempi veljensä, juuri tuo vanhan koulun "hammaslääkäreitä", joka hoiti hänen tilaansa). — Selkään niitä pitäisi antaa, niin justiin; vasten pläsiä ne tarvitsisivat; vast'kuonoa — siinä heille vapaus… Jaaritellaan… kunnan esimiehistä ja sen semmoisista!… kyllä minä näyttäisin! Ja missäs se on tuo musjee Rostón?… Mitäs se nahjustelee? Hänen asiansahan se on, senkin nälkäkurki… Tällaisia pysäyksiä matkalla!…
— Johan minä olen teille monta kertaa sanonut, veli hyvä, — puuttui vanhempi Gubarew puheesen, — ett'ei hänestä ole mihinkään; ilmeinen nälkäkurki. Te vaan, vanhan tuttavuuden nojalla… Musjee Rostón, musjee Rostón!… Missä sinä kuhnailet?…
— Rostón! Rostón! — kiljui nuorempi, suuri Gubarew. — Huutakaapas häntä oikein lujasti, veliseni Dorimedont Nikolaitsh!
— Huutelenhan minä minkä jaksan, veliseni Stepan Nikolaitsh. — Musjee
Rostón!
— Täss'on, täss'on, täss'on! kuului hätäinen ääni, ja tuvan nurkan takaa ilmestyi — Bambajew.
Litvinow hämmästyi kovin. Poloisella entusiastilla oli yllään kulunut attila, hihoissa reikiä. Hänen kasvojensa piirteet eivät olleet sanottavasti muuttuneet, mutta vääntyneet ne olivat ja rypistyneet; pienissä, levottomissa silmissä asui mateleva säikäys ja näljistynyt alamaisuus, mutta värjätyt viikset ne törröttivät kuni ennenkin pöhöisessä ylähuulessa. Gubarewin veljekset rupesivat heti kohta miehissä sättimään häntä ylhäältä, kuistilta. Bambajew pysähtyi heidän eteensä alhaalla, seisten loassa, selkä nöyrässä kyyryssä. Siinä koetteli hän lepyttää heitä aralla myhäilyllä, kouristellen lakkiaan punaisissa sormissaan ja myötäänsä muutellen jalkaa ja jupisten, että hevoset saadaan heti kohta… mutta veljekset eivät lakanneet, kunnes nuorempi katsahti Litvinowiin päin. Lieneekö Gubarew tuntenut hänet, vai lieneekö hävennyt vierasta, en tiedä, mutta äkkiä hän kääntyi ympärinsä, karhun-omaisesti, puraisi partaansa ja läksi astua huojuilemaan vierastupaan. Veli vaikeni samassa hänkin ja, käännyttyään myöskin karhun-omaisesti, meni edellisen jälkeen. Suuri Gubarew ei nähtävästi ollut kadottanut vaikutusvoimaansa kotimaassaankaan.
Bambajew läksi verkalleen astumaan tupaa kohti… Litvinow huusi häntä nimeltä. Bambajew katsahti taakseen, tarkasteli hetkisen ja, tunnettuaan Litvinowin, riensi häntä kohti, kädet ojennettuina, mutta, perille päästyään, tarttui käsillään kaleskain oveen, nuukahti sitä vastaan ja purskahti katkeraan itkuun.