— Mutta älähän toki, älähän toki, — puheli Litvinow, kumartuen hänen puoleensa ja koskettaen häntä olkapäähän.
Mutta toinen itki itkemistään.
— Näin… näin… pitkälle sitä… jupisi hän, nyyhkien.
— Bambajew! — kiljuivat veljekset tuvassa.
Bambajew kohotti päänsä ja pyyhkäisi pois kyynelensä.
— Terve, kultaseni, — kuiskaisi hän; — terve ja hyvästi kanssa!
Huudetaan, minua kutsutaan.
— Mutta mitenkäs sinä olet täällä? — kysyi Litvinow, — ja mitä tämä oikeastaan on? Minä luulin heidän kutsuvan jotakin franskalaista…
— Minä olen heillä… taloudenhoitajana, voutina, — vastasi Bambajew, tokaisten sormellaan tuvalle päin. — Franskalainen minusta tehtiin noin vaan, leikin vuoksi. Mitäs tehdä, veikkonen! Nälkä alkoi ahdistaa, rahaa ei kopekkaakaan; hätä käskee Lappalaisen jänistä ampumaan. Kyllä siinä kunnianhimo kyytinsä näkee.
— Jokos hän on kauankin ollut Venäjällä? Ja mitenkä hän selvisi entisistä tovereistaan?
— Voi, veikkonen! Tiessään se on kaikki tuo… Tuli näetkös toinen ilma… Tuon rouva Suhantshikowin, Matrjona Kuzminishnan, tiedätkös, hän ajoi ihan niskapäästä pellolle. Toinen suri sitä niin, että läksi Portugaliin.