Entäs Irina?
Hän on yhtä ihana kuin ennenkin, huolimatta kolmestakymmenestä ikävuodestaan; nuoria miehiä rakastuu häneen lukemattomissa määrin, ja rakastuisi heitä enemmänkin, ellei… ellei…
Suvaitsetteko, lukija, siirtyä meidän kanssamme hetkiseksi Pietariin, erääsen rakennukseen, joka on ensimmäisiä siellä? Katsokaas: edessänne on avara huone, sisustettu — emme sano upeasti, sillä moinen sana olisi liian jokapäiväinen, vaan — arvokkaalla, edustavalla, kunnioitusta herättävällä tavalla. Tunnetteko jonkinlaista vapisemiseen asti syvää kunnioitusta? Tietäkää siis: te olette astunut temppeliin, temppeliin, joka on pyhitetty kaikkein korkeimmalle säädyllisyydelle, rakkaudesta uhkaavalle hyväntekeväisyydelle, sanalla sanoen semmoiselle, mikä on yläpuolella tämän multaisen maan. Teidät kätkee omituinen, salainen, todella salainen hiljaisuus. Samettiset oviverhot, samettiset uutimet akkunoissa, pöyheä, möyheä matto lattialla, kaikki tarkoittaa sitä, kaikki on olemassa sitä varten, että jokainen räikeä äänne, jokainen valtava tunteen ilmauminen täällä hiljeneisi, lientyisi. Huolellisesti verhotut lamput herättävät tyyntä tunnelmaa; siveä tuoksu leviää umpeassa ilmassa; samovaarikin pöydällä kihisee kainosti ja pidätellen.
Emäntä, Pietarin ylhäisessä maailmassa mahtava henkilö, puhelee tuskin kuuluvasti. Hän puhelee koko ajan sillä tavalla, kuin olisi huoneessa joku heikko, melkein kuoloa tekevä sairas; muut daamit noudattavat hänen esimerkkiänsä, kuiskailevat hekin. Emännän sisar, joka tarjoilee teetä, liikuttelee vaan huuliaan, niin että nuori mies hänen edessään, sattumalta päässyt tähän säädyllisyyden temppeliin, ei oikein ole selvillä, mitä hänestä tahdotaan, vaikka toinen jo kuudetta kertaa huhahtaa: — Voulez vous une tasse du thé?[127] Nurkissa istuu nuoria, somamuotoisia miehiä; äänetön liehakoiminen välkkyy heidän silmissään; järkähtämättömän hiljainen, hiiviskelevä ilme asuu heidän kasvoillaan; kunniamerkkien paljous kimaltelee hämärässä valossa heidän rinnoillaan. Hiljaista on keskustelukin, kosketellen henkisiä ja isänmaallisia asioita, F.N. Glinkan "Salaista pisaraa", lähetystointa itämailla, luostareita, ja Veljeksiä Valkoisessa Venäjässä. Silloin tällöin kulkee kuulumattomin askelin pehmoista mattoa myöten livreapukuisia lakeijoita; heidän paksut pohkeensa elähtävät silkkisissä sukissaan joka askeleelta; tuo jykeväin lihasten kunnioittava vavahtelu lisää entistä valtavammaksi yleisen säädyllisyyden, hyvyyden, hartauden tunnelmaa…
Se on temppeli! Se on temppeli!
— Oletteko nähneet tänään rouva Ratmirowia? — kysäisee kainosti joku ylhäinen henkilö.
— Minä kohtasin hänet tänään Lisen luona, — vastaa Aiolon kantelena emäntä; — minun on sääli häntä… Hänellä on ärtynyt mieli… elle n'a pas la foi.[128]
— Niin, kyllä, — toistaa ylhäinen henkilö, — se oli muistaakseni Pjotr Ivanitsh, joka hänestä sanoi tuolla tavalla ja kohdalleen sanoikin, qu'elle a… qu'älle a l' ärtynyt mieli.
— Elle n'a pas la foi, huhahtaa ilmoille emännän ääni, kuni suitsutus-astian savu. — C'est une âme égarée. Hänellä on ärtynyt mieli.
— Hänellä on ärtynyt mieli, — toistaa sisar pelkillä huulillaan.