— Shestowejako? Miks'enkäs minä heitä tunne! Hyviä ihmisiä; paremmilla ei mitään tee. Meikäläisiä parantelevat, puhdas tosi. Lääkäreitä ovat. Ja siellä käy väkeä koko piiristä. Jaa-a. Sinne ne kaikki vaan mennä vääntyy. Jos, niinkuin esimerkiksi, joku on kipeä tai saanut haavan ja sen semmoisia, niin heti he hauteita antavat ja laastaria ja pulveria, ja apu niistä lähtee. Mutta niinkuin nyt maksua vaivasta, niin äläst': me emme siihen voi olla suostuvaisia, sanovat, sillä me emme sitä rahan edestä suinkaan tee… Koulun he niin-ikään asettivat tänne… No, se nyt oli joutavaa!
Kyytimiehen jutellessa katseli Litvinow lakkaamatta kartanoon… Kas tuolla astui nainen valkoisessa puvussa balkonille, seisoi siinä hetkisen ja katosi… "Olikohan se hän?" Sydän hypähti. "Anna mennä! Anna mennä!" huudahti hän kyytimiehelle. Tämä kiiruhti hevosiansa. Moniahta silmänräpäys vielä, ja kaleskat ajoivat avatusta portista pihaan.
Kuistilla seisoi jo Kapitolina Markovna, ja paukutti haltioissaan käsiänsä, huutaen:
— Minäpäs tunsin ensiksi, minäpäs! Se on hän! Se on hän! Minäpäs tunsin!
Litvinow hyppäsi kaleskoista, odottamatta, kunnes saapuville rientänyt passaripoika olisi avannut oven, syleili kiireimmiten Kapitolina Markovnaa ja riensi sisään, eteiseen, saliin… Siellä seisoi hänen edessään Tatjana, kainostellen, punehtuen. Hän loi Litvinowiin hyväntahtoiset, lempeät silmänsä (hän oli vähän laihtunut, mutta se vain somisti häntä) ja ojensi hänelle kätensä. Mutta Litvinow ei käynyt hänen käteensä, vaan lankesi polvilleen hänen eteensä. Tatjana ei ollut sellaista osannut odottaakaan, eikä tiennyt mitä tehdä… Kyynelet kiertyivät hänelle silmiin. Hän säikähti, mutta kasvot kirkastuivat ilosta…
— Grigori Mihailitsh, mitäs tämä nyt on, Grigori Mihailitsh! — puheli hän, mutta Litvinow suuteli hänen vaatteensa helmaa… ja muisti liikutuksella, kuinka hän Badenissakin oli ollut polvillaan hänen edessään… Mutta silloin — ja nyt!
— Tanja! — toisteli Litvinow, — Tanja, oletko antanut minulle anteeksi?
— Täti, täti, mitäs tämä on? — kääntyi Tatjana Kapitolina Markovnan puoleen, joka oli tullut huoneesen.
— Älä häiritse häntä, älä häiritse häntä, Tanja! — vastasi hyväntahtoinen täti, — näethän: hän on tuonut syyllisen päänsä sinun jalkaisi juureen.
Mutta aikapa on jo lopettaa, eikä enää ole mitään lisättävääkään. Lopun arvaa lukija itsekin.