— Malttakaa toki, malttakaa vähäsen — puuttui Litvinow kiireisesti puheesen, huomattuaan Potuginin aikovan nousta pöydästä. — Minä en tunne ruhtinas Cocóta kuin varsin vähän, ja tietysti on minun mieluisampi haastella teidän kanssanne….
— Kiitos ja kunnia — keskeytti Potugin, nousten ylös ja kumartaen jäähyväisiksi; — mutta olenpa jo jutellutkin teidän kanssanne, se on: minä olen oikeastaan puhunut yksin koko ajan, ja olette te kai itsestännekin havainnut, että ihmisen on vähän nolo ja tukala olla, kun hän huomaa puhuneensa liian paljon — yksinään. Hyvästi siksi… Sanonpa vieläkin, että minun on ollut hyvin hauska tutustua kanssanne.
— Mutta odottakaas loki yksi silmänräpäys, Sosont Ivanowitsh! Sanokaa edes, missä asutte ja aiotteko vielä kauan olla näillä mailla!
Näytti kuin olisi Potugin vähän joutunut hämille.
— Viikon päivät olen vielä Badenissa, mutta saatammehan ylipäänsä kohdata toisiamme täällä, Weberissä tahi Marxissa. Ja sopiihan minun pistäytyä teilläkin.
— Pitää minun kumminkin saada tietää osoitteenne.
— Niin, mutta katsokaas: minä en ole yksinäni.
— Oletteko naimisissa? — kysäsi Litvinow.
— Enpä suinkaan… kylläpäs te nyt… mutta minun luonani on muuan tyttönen.
— Vai niin! — virkkoi Litvinow hämillään, ikäänkuin anteeksi pyytäen.