— Entäs Venäjätä, Sosont Ivanowitsh, isänmaatanne, — rakastatteko sitä?
Potugin pyyhkäsi kädellään kasvojaan.
— Rakastan tulisesti ja tulisesti vihaankin.
Litvinow kohautti olkapäitään.
— Tuo nyt on vanhaa, Sosont Ivanowitsh, pelkkiä yleisiä lauseparsia.
— Entäpä sitten? Mitäs se tekee? Sitäkös te säikähditte? Yleisiä lauseparsia! Tunnen minä montakin hyvää yleistä lausepartta. Esimerkiksi: vapaus ja järjestys — ovathan nekin semmoisia. Onko teidän mielestänne sitten parempaa tämä meidän: arvojärjestys ja epäjärjestys? Ja sitä paitsi: eivätköhän kaikki nuo lauseparret, joista nuorten päät huumautuvat: ylenkatsottu bourgeoisie, souverainité du peuple[18] työnteon oikeus, — eivätkös nekin kaikki ole yleisiä lauseparsia? Mitä taas tulee rakkauteen, johon viha on erottamattomasti yhdistetty…
— Byronilaista tuo — keskeytti Litvinow, — romanttisuutta neljänsillä kymmenillä.
— Se on erehdystä, älkää pahaksi panko! Ensimmäisenä viittasi tuollaiseen tunteitten sekoitukseen Catullo, roomalainen runoilija CatuIlo.[19] Häneltä minä sen olen saanut, sillä hiukkasen osaan minä latinaakin, koskapa, niin sanoakseni, olen papillista alkua ja juurta. Niin, niinä rakastan Venäjänmaata, rakastan tuota kummallista, armasta, ilkeätä, kallista synnyinmaatani. Tällä erää olen sen jättänyt: pitihän päästä tuulottelemaan, istuttuani kaksikymmentä ajast'aikaa virkapöydän ääressä, kruunun rakennuksessa. Minä hylkäsin Venäjän, ja täällä on hauskaa ja suloista olla; mutta pian lähden takaisin jälleen; siltä tuntuu. Muokattua on puutarhassa maa, mutta ei siinä muuraimet kasva.
— Teidän on täällä hauskaa ja suloista, ja hyvältä täällä tuntuu minustakin, — sanoi Litvinow. — Oppimaan tänne minäkin tulin, mutia silti en saata olla näkemättä esimerkiksi tuollaisia asioita… — Hän viittasi kahteen ohikulkevaan lorelliin, joitten ympärillä keikaili muutamia sorakielisiä Jockey-clubin jäseniä, ja pelisaliin, joka oli täpö täynnään väkeä, vaikka olikin jo myöhäinen aika.
— Luuletteko sitten, että minä katselen tuollaista silmät ummessa? — vastasi Potugin. — Mutta, suokaa anteeksi: teidän huomautuksenne johtaa mieleeni meikäläiset poloiset sanomalehdet Krimin sodan aikana: nekin riemumielin viittailivat Timesin paljastamiin puutteisin Englannin sota-asiain hallinnossa. En ole itsekään optimisti, ja kaikki mikä inhimillistä on, kaikki tämä ihmis-elämä, koko tämä komedia traagillisine loppuineen, — ei se minulle esiinny ruusuisessa valossa, mutta miksikä sysätä Lännen syyksi sitä, minkä alkujuuri kenties asuu syvällä itse inhimillisessä olemuksessamme? Tuo pelisali tuossa on jotain, joka on suunnalta pois, totta kyllä; entäs meidän kotimaiset pelipetokset, — nekö ne ovat koreampia? Ei, hyvä Grigori Mihailowitsh; olkaamme vaan hiljaisempia, sävyisempiä! Kelpo oppilas huomaa kyllä opettajansa erehdykset, mutta hän vaikenee kunnioittavasti, sillä itse noista erehdyksistäkin on hänelle hyötyä; ne ohjaavat häntä oikealle tielle. Mutia — jos teidän välttämättömästi tekee mieli hioa hampaitanne mädänneesen Länteen, niin kas tuolla mennä pyyhkäisee ruhtinas Cocó; hän on kaiketi neljännestuntia sitten viheriän pöydän ääressä tuhlannut verorahat, mitkä on puserreltu satakunnalta perheltä; hänen hermonsa ovat ärtyneet, ja sitä paitsi näin minä hänen tänään selailevan Marxin kahvilassa Veuilleux'in broshyyriä… Siinä teillä oiva seura!