— Nimeni on Sosont… Sosont Ivanitsh. Tämän ihanan nimen sain minä erään sukulaisen, arkkimandriitin, kunniaksi, ja tämä kunnia onkin ainoa asia, josta olen hänelle kiitollisuuden velassa. Minä olen, jos niin saisin sanoa, papillista alkujuurta. Mitä taas minun maltillisuuteeni tulee, niin turhaan te sitä epäilette: maltillinen minä olen. Kaksikolmatta ajast'aikaa oli virastossa minun päällikkönäni oma setäni, todellinen valtioneuvos Irinarkus Potugin. Tunsitteko häntä?
— En.
— Jonka johdosta teitä onnittelenkin. Ei, kyllä minä olen maltillinen mies, mutta "palatkaamme alkuun", niinkuin lausuu kristiveljeni, roviolla polteltu esipappi Habakuk.[16] Kummakseni käyvät vaan nuo minun kansalaiseni. Kaikki he ovat alakuloisia, kaikki he kävelevät nenä norpallaan, ja kumminkin on joka mies toivoa täynnä, ja jos vaan vähänkin mitä sattuu, niin ovat valmiita lyömään päänsä seinään. Ottakaa nyt esimerkiksi nuo slavofiilit, joihin herra Gubarewkin lukee itsensä: kelpo väkeä; mutta heissäkin sama sekotus epätoivoa ja ärtyisyyttä, hekin elävät pelkästä alkukirjaimesta. Tulee muka, tulee kaikki tyyni. Omaa meillä ei ole mitään, eikä Venäjä ole kymmenen vuosisadan kuluessa jaksanut saada mitään ominaista aikaan, ei hallinnossa, ei oikeudenkäynnissä, ei tieteessä, ei taiteessa, ei edes teollisuudessakaan… Mutta, maltas muka aikaa: kaikki tulee vielä. Mutta mitenkäs se tulee, sallittakoon minun udella? Siten se, nähkääs, tulee, että me, sivistyneet ihmiset olemme pelkkää pölyä vaan, mutta kansa… o tuota suurta kansaa! Katsokaas tuota talonpojan ärmäkkää![17] Siitä se on lähtevä kaikki tyyni. Kaikki muut epäjumalat on kukistettu; uskokaamme siis ärmäkkään. Entäpä jos ärmäkkäkin pettää? Ei, se ei petä; lukekaa rouva Kohanowskia, ja sitten silmät ylös lakeen! Jos minä olisin maalari, niin tällaisen minä laittaisin kuvan: sivistynyt mies seisoo musikan edessä ja kumartaa häntä syvään: tee minut terveeksi, musikka, hyvä ystävä; tauti minut tappaa tuohon paikkaan; ja musikka vuorostaan kumartaa sivistynyttä miestä syvään: opeta minua, baarin, hyvä ystävä; pimeys minut tappaa tuohon paikkaan. Eikä tietysti liikahda kumpainenkaan. — Ja kumminkin: ei tarvitsisi muuta kuin rauhoittua, eikä yksin sanoissa, ja lainata vanhemmilta veljiltä sellaista, mitä he ovat aikaan saaneet parempaa kuin me ja ennen meitä. Kellner, noch ein Gläschen Kirsch! älkää pitäkö minua juomarina. Alkoholi, katsokaas, hellittää kieleni sileitä.
— Siitä päättäen mitä te nyt juuri sanoitte, — virkkoi myhähtäen Litvinow — ei minun tarvitse tiedustellakaan, mihin puolueesen te kuulutte ja mitä te Europasta ajattelette. mutta sallikaa minulle yksi huomautus. Teidän mielestänne meidän pitäisi lainata, omaksemme ottaa vanhemmilta veljiltämme, mutta mitäs hyötyä lainasta on, ellei sitä soviteta ilman-alan, maanlaadun, paikallisten ja kansan olojen mukaan? Isäni, muistaakseni, tilasi Boolenhopeilla valurautaisen, erittäin hyväksi suositetun viskuukoneen, ja hyvä se todella olikin, mutta mitenkäs kävi? Viisi vuotta se loikoi liiterissä aivan hyödytönnä, kunnes sijaan ostettiin puinen, amerikalainen kone, joka paljoa paremmin soveltui meidän oloihin ja tapoihin, niinkuin yleensä muutkin amerikalaiset masinat. Ei sovi sentään ihan umpimähkään lainailla, Sosont Ivanitsh.
Potugin kohotti päätään.
— Tuollaista lausetta en olisi teiltä odottanut, arvoisa Grigori Mihailovitsh, — alkoi hän hetkisen kuluttua. — Kukas teitä pakottaa lainaamaan umpimähkään? Ettehän te vierasta ota siitä syystä vain, että se on vierasta, vaan siitä syystä, että se sopii teille: te harkitsette siis, te valitsette. Mutta mitä seurauksiin tulee, älkää niistä itsellenne surua tehkö: omaperäisyys muodostuu niihin juuri noita paikallisia oloja, ilman-aiaa ja muita seikkoja myöten, joista te mainitsitte. Tarjotkaa vaan hyvää ruokaa; kyllä kansan vatsa sen sulattaa omalla lavallaan, ja aikaa voittaen, kun elimistö on vahvistunut, antaa se kyllä oman ravintonesteen. Otetaanpas esimerkki vaikka meidän kielestä. Pietari Suuri liitti siihen tuhansia ulkomaisia sanoja, hollannin-, franskan-, saksankielistä: nämä sanat ilmoittivat käsitteitä, jotka oli tehtävä tunnetuiksi Venäjän kansalle. Viisastelematta ja kursailematta kaatoi Pietari noita sanoja kahmaloittain, saavittain, aamittain meikäläisten vatsoihin. Ensi alussa syntyi todellakin jotain kamalan kummallista, mutta sittemmin alkoi juuri tuo sulattelu, josta minun oli kunnia mainita teille. Käsitteet imeytyivät, juurtuivat kiinni; vieraat muodot katosivat vähitellen, kieli löysi omissa sisimmissään sellaista, joka saattoi astua niitten sijaan — ja nyt teidän nöyrin palvelijanne, varsin keskinkertainen stilisti, ottaa kääntääkseen minkä sivun hyvänsä Hegelistä — jaa, jaa, Hegelistä juuri — käyttämättä ainoatakaan epä-slaavilaista sanaa. Ja niinkuin on käynyt kielen, niin käy, toivottavasti, kaiken muunkin. Kysymys on vaan: kestääkö luonto? Ja Venäläisen luonto se kestää kyllä: on se pahemmistakin hämmingeistä selvinnyt. Peljätä terveyttänsä, omaa itsenäisyyttänsä saattavat ainoastaan hermotautiset ja heikot kansat; ja taas: innostella vaahto suussa siitä, että me muka ollaan Venäläisiä, — sellainen on mahdollista ainoastaan joutilaalle väelle. Minä pidän tarkkaa huolta terveydestäni, mutta en ihastele sitä milloinkaan: minua hävettäisi.
— Niinpä kyllä, Sosont Ivanitsh — puheli vuoroansa Litvinow — mutta miksikä sälyttää päällemme moisia koettelemuksia? Itsehän te sanoitte, että ensi alussa syntyi jotain kamalan kummallista. Entäpäs, jos tuo kamalan kummallinen olisi jäänytkin olemaan? Ja jäihän se, kuten kyllä tiedätte.
— Ei ainakaan kieleen, ja se on varsin tärkeätä, mutta enhän minä ole kansaa luonut; eihän ole minun syyni, että sen täytyy käydä moinen koulu. "Saksalaiset ovat kehittyneet säännöllisesti", huutavat meidän slavofiilit, "antakaa meillekin säännöllinen kehitys!" Mutta mistäs sen otti, koska meidän heimomme ensimmäinenkin historiallinen toimi — kutsua ruhtinaansa merten takaa — oli epäsäännöllistä, epänormaalista, mikä tähän päivään asti yhä uudistuu meissä jokaisessa, sillä jokainen meistä on aivan varmaan, edes kerran eläissään, sanonut muukalaiselle, epävenäläiselle: "tulkat, hallilkat meitä ja vallitkat!" Minä saatan kenties myöntää, että, istuttaessamme vieraita aineksia omaan ruumiisemme, emme suinkaan saata ennakolta tietää, mitä me siihen panemme, leipäpalasenko vai myrkkypalasenko. Mutta tietty asiahan on: huonosta hyvään ei pääse milloinkaan parhaimman kautta, vaan pahimman. Ja myrkkykin on lääkkeenä välisiä hyvää. Tylsämieliset ja lurjukset ne yksin osoitelkoot riemumielin talonpoikain köyhyyttä vapauttamisen jälkeen, juoppouden lisääntymistä viina-arentien lakkautettua… Pahimman kautta hyvään!
Potugin pyyhkäsi kädellään kasvojansa.
— Te kysyitte, mitä minä ajattelen Europasta — jatkoi hän jälleen. — Minä ihailen sitä ja puolustan sen perusteita aina äärimmäisiin, enkä yhtään katso tarpeelliseksi salata sitä. Siitä on jo pitkä aika… eikä niinkään pitkä… kuin en enää ole peljännyt julki lausumasta mielipiteitäni… ettehän tekään epäröineet, ilmoittaessanne kantaanne herra Gubarewille. En minä enää, Jumalan kiitos, muodostele käsitteitäni, mielipiteitäni, tapojani sitä myöten, kenen kanssa kulloinkin seurustelen. Minusta nähden ei ole mikään niin kehnoa kuin se tarpeeton arkamaisuus, se halpa miellyttämisen halu, joka tekee sen, että meillä väliin hyvinkin ylhäisen viran mies koettaa hierautua jonkun ylioppilaan suosioon, ylioppilaan, joka hänen silmissään sittenkin on mitätön olento, mutta jonka edessä hän virnailee, kissana kiemuroitsee. Olkoon menneeksi, että tuo ylhäinen virkamies menettelee sillä lavoin, päästäkseen hyviin kirjoihin yleisön edessä, mutta meikäläinen mies, suku-aatelia vailla, mitä hänen tarvitsee kierrellä ja kaarrella? Minä olen kuin olenkin länsimaitten ystävä, Europan uskollinen ystävä; toisin sanoen, minä puolustan sivistystä, juuri sitä samaista sivistystä, josta meillä tehdään niin sievää pilaa, sivilisatsionin ystävä — niin juuri, tämä sana on vielä sattuvampi — ja rakastan sitä kaikesta sydämmestäni ja uskon siihen, eikä minulla muuta uskoa ole eikä olemankaan pidä. Tämä sana: si-vili-sa-tsio-ni (Potugin lausui selvästi ja painolla jok'ainoan tavun) on selvä ja puhdas ja pyhä, mutta kaikki muut, kansallisuudet ja maineet ja sen semmoiset, — ne tulevat verettä… Olkoot omissa lämpösissään!