— Niin, niin, — jatkoi hän jälleen omituisella, alakuloisella, ei kumminkaan sairasmaisella, huutotorilla, — kaikki tämä on varsin kummallista, nähkääs. Ja sitten vielä yksi seikka. Jos esimerkiksi tulee kymmenen Englantilaista yhteen, niin heti he rupeavat keskustelemaan veden-alaisesta lennätinlangasta, paperiverosta, rotannahkain valmistelutavasta, sanalla sanoen jostain, jolla on pohjaa ja pontta. Jos kymmenen Saksalaista sattuu yhteen, silloin tietysti astuu näyttämölle Schleswig-Holslein ja Saksan yhteys. Jos kymmenen Franskalaista tulee yhteen, niin keskustelu kajoaa ehdottomasti lemmen-asioihin, kierrelkööt miten paljon hyvänsä, mutta jos kymmenen Venäläistä joutuu toistensa seuraan, silloin — ja senhän te saitte itse nähdä tänään — silloin ruvetaan puhumaan Venäjänmaan merkityksestä ja tulevaisuudesta, mutta aivan yleisissä piirteissä, Ledan munista alkaen, ilman todisteita, ilman johtopäätöksiä. He märeksivät myötäänsä tuota kovan onnen kysymystä, niinkuin lapset gummiansa: ei mehua, ei makua! Samalla siinä sitten tuo mädännyt Länsikin saa kuulla kunniansa! Omituinen juttu: tuo Länsi se lyö meitä alakynteen jok'ikisessä kohdassa, ja mätä se vaan on! Ja jospa me oikein todenteolla sitä halveksisimme, mutta tyhjää puhettahan se on, pelkkää valhetta. Me moitimme sitä kyllä, mutta sen mielipide se sittenkin on meille kallis-arvoista, sen, nimittäin parisilaisten suupalttien. Minä tunnen erään miehen, ja hyvä mies taitaa ollakin, perheen-isä, eikä aivan nuorikaan: tämä, tiedättekös, oli monta päivää pahoillaan siitä, että oli kerran eräässä Parisin kahvilassa tilannut itselleen "une portion de biftek aux pommes de terre",[14] mutta oikea Franskalainen oli samassa kiljaissut: "Garçon! Biftek pommes!" Ystäväni oli haljeta häpeästä. Ja sen koommin hän huusi kaikkialla: Biftek pommes! Ja niin hän neuvoi muitakin. Itse lorditkin ihmettelevät sitä vapisevaa kunnioitusta, jolla meidän nuoret arolaiset astuvat heidän häpeällisiin vierashuoneisinsa… Herrainen aika, arvelevat nuo aromaan nuorukaiset, aatelkaas, missä sitä nyt oikeastaan ollaankaan? Itse Annah Deslionsin luona!!

— Sanokaapas — virkkoi Litvinow — mikä se tuossa Gubarewissa teidän mielestänne niin valtavasti vaikuttaa kaikkiin, jotka hänen kanssaan seurustelevat? Eihän toki hänen taitonsa, hänen älynsä?

— Eipä suinkaan; eipä suinkaan. Semmoista ei hänellä ole olemassakaan…

— Hänen luonteensako sitten?

— Eikä ole hänessä sitäkään, mutta tahtoa hänellä on runsas määrä. Ja tätä lahjaa, kuten tiedätte, ei meillä, Slaavilaisilla, ylen määrin ole. Sen edessä me sanomme pass. Herra Gubarew tahtoi olla päällikkönä, ja päällikökseen hänet kaikki tunnustivatkin. Minkäpäs sille tekee? Hallitus on meidät vapauttanut maaorjuudesta, ja siitä me olemme kiitollisia, mutta orjantavat ovat meihin liian syvälle juurtuneet; emme me niistä niinkään pian pääse. Kaikessa ja kaikkialla on meille tarpeen "baarin", herra. Tämmöisenä herrana on enimmäkseen elävä olento; väliin on meidän valtiaanamme joku niin sanottu suunta… tällä haavaa, esimerkiksi, olemme me ruvenneet luonnontieteiden orjiksi… Miksikä, niillä perusteilla me orjiksi rupeamme, se on epätietoista; luonto kai meissä siinä omansa ottanee. Pääasia vaan se, että olisi meillä "baarin". No niin, sellainen meillä on; hän siis on meidän, ja kaikesta muusta me viis! Orjia ollaan kuin ollaankin! Ja orjan on ylpeys ja orjan on nöyryytys kanssa. Uusi baarin saatiin, — vanha pois! Ennen oli Jaakko, nyt on Simo; korvalle Jaakkoa, polville Simon eteen! Muistakaapas vaan, mitä kaikkia kepposia meillä on ollut tähän lapaan! Me puhumme epäämisestä; se muka on erikoinen puoli meissä; mutta ei se epääminenkään ole meissä samallaista kuin vapaan miehen, joka miekalla lyö, vaan lakeijan, joka tuuppaa nyrkillään, vieläpä herransa käskystäkin. No niin, ja pehmeätä väkeä me olemme kanssa; ei ole konsti eikä mikään saada meidät kynsiinsä. Sillä tavoin on herra Gubarewkin päässyt herraksi! Hän kolhi kolhimistaan yhteen paikkaan ja reiän sai kuin saikin. Ja siitä miero miettimään: tuossahan mies, jolla on suuria ajatuksia itsestään, joka luottaa itseensä ja antaa käskyjä, — pääasia juuri se, että käskyjä antaa; hän on siis oikeassa, ja häntä pitää siis totella. Kaikki lahkot meillä, nuo Onufrievilaiset ja Akufinovilaiset, — kaikki ne ovat syntyneet ihan samalla tavalla. Keliä on keppi kerran, se on meidän herra.

Potugin punastui, ja hänen silmänsä himmenivät.. Mutta omituista: hänen puheessaan, niin katkeraa, jopa pahan-ilkistä kuin olikaan, ei kumminkaan kuulunut sappea: siinä helähti pikemmin suru, todellinen, vilpitön suru.

— Millä tavoin olette le tullut tuttavaksi Gubarewin kanssa? — kysyi
Litvinow.

— Tunnen hänet jo ammon ajoista. Ja katsokaas taas tätäkin kummallista seikkaa: Joku kirjailija, esimerkiksi, tai muu sellainen on koko ikänsä sekä runossa että suorasanaisesti moittinut juoppoutta, viina-arentia… mutta äkkiäpä ostaakin pari viinatehdasta ja vuokraa satakunnan kapakkaa — ja sillä hyvä. Toinen mies hänen sijassaan olisi joutunut tuhoon ja turmioon, mutta tätä ei edes moititakaan. Sama se on Gubarewinkin laita: hän on slavofiili ja demokraatti ja sosialisti ja jos mitä, mutta hänen omaisuuttaan hoiti ja hoitaa tänäkin päivänä hänen veljensä, noita vanhan kuosin herroja, joita ennen muinoin sanottiin hammaslääkäreiksi. Entäs sitten rouva Suhantshikow, joka panee Beecher-Stowen antamaan Tentelejewille korvapuusteja: hän melkein matelee herra Gubarewin edessä! Ja tuossa Gubarewissa ei lopultikaan ole muuta kuin se, että hän lukee viisaiden kirjoittamia kirjoja ja yhä syvyyksiin pyrkii. Millainen hänellä on puhelahja, sen saatoitte huomata tänään itsekin; ja Jumalan kiitos, eIlei hän puhukaan paljoa, luimistelekse vaan. Mutta kun mies on hyvällä tuulella, oikein levällään, niin silloin on minunkin, maltillisen ihmisen, vaikea sitä sietää. Silloin hän rupeaa ivailemaan ja kertomaan likaisia juttuja, — — niin, niin, tuo meidän suuri Gubarew kertoo likaisia juttuja ja nauraa niille niin inhottavasti…

— Olettekohan te niinkään maltillinen, — virkkoi Litvinow. — Luulisin päinvastoin… mutta sallikaa kysyäni, mikä teidän nimenne ja isännimenne on.[15]

Potugin ryyppäsi kirsiviinaa.