— Ette millään muotoa, — vastasi Litvinow, — päinvastoin on se minulle mieluisia.
— Todellakin? No mieluisia se on minullekin. Minä olen kuullut teistä paljonkin ja tunnen teidän opintonne ja aikeenne. Minä kunnioitan niitä. Siksipä te olittekin ääneti tänään.
— Ettepä tekään, luullakseni, paljoa puhunut, — huomautti Litvinow.
Potugin huokasi.
— Puhuivathan ne muut liiankin paljon. Minä kuuntelin valmista. No miltäs - lisäsi hän, vaiettuaan hetkisen ja kohottaen kulmiaan vähän lystikkäästi — miltäs teistä näytti tuo meidän Baabelin torni?
— Baabelin torni todellakin. Se sana osui aivan kohdalleen. Minun teki yhä mieleni kysäistä tuolta herrasväeltä, mitä heidän melunsa oikeastaan tarkoitti.
Potugin huokasi jälleen.
— Sepä se: eivät he itsekään sitä tiedä. Ennen muinoin olisi heistä sanottu näin: "he ovat korkeampain tarkoitusten sokeita aseita"; no niin, mutta nykyjään me käytämme räikeämpiä epiteelejä. Enkä minä oikeastaan aio heitä suinkaan moittia; sanonpa vielä senkin, että he kaikki… se on melkein kaikki, ovat kelpo ihmisiä. Rouva Suhantshikowista, esimerkiksi, tiedän minä todellakin sangen paljon hyvää: hän on antanut viimeiset rahansa kahdelle köyhälle sisarentyttärelle. Olkoon niinkin, että siihen vaikutti halu, saada hieman kerskailtua ja näyttäytyä, mutta myönnättehän, että tuo oli sentään merkillistä uhrautumista naisella, joka ei itsekään ole rikas! Herra Pishtshalkinista ei puhettakaan: aikoinaan saapi hän piirinsä talonpojilta aivan varmaan kunnialahjaksi hopeisen pikarin, arbusin muodossa, mitäpä pyhimyskuvankin, joka esittää hänen suojelus-enkeliänsä, ja vaikka hän kiitospuheessaan sanookin heille, ett'ei hän mointa kunniata ansaitse, niin ei hän silloin puhu totta: hän sen kyllä ansaitsee. Herra Bambajew, teidän tuttunne, on erittäin hyväsydämminen mies. Hänen laitansa tosin on sama kuin runoilija Jasikowin, joka, niinkuin kerrotaan, ylistellessään huimia kemuja, itse joi pelkkää vettä. Bambajewinkaan ihastus ei kohdistu mihinkään varsinaiseen, mutta ihastusta se kuluminkin on. Herra Voroshilow on hänkin luonteeltaan parhaimpia, mitä olla saattaa. Hän — kuten muutkin hänen tapaisensa, nuo kultaisen taulun miehet — on ikäänkuin lähetetty tieteen, sivistyksen käskyläiseksi, ja hän vaikeneekin varsin lausevasti, mutta mies on vielä niin nuori! Niin, niin, kaikki he ovat kelpo väkeä, mutta lopputulos on sittenkin tyhjä; ruuakset ovat hyviä, mutta ruoka — viskaa vaikka pellolle.
Yhä enenevällä ihmettelyllä kuunteli Litvinow Potuginia. Kaikki hänen liikkeensä, kaikki käänteet hänen hätäilemättömässä, vaan itseensä luottavassa puheessaan osoittivat sekä puhetaitoa että puhehalua.
Mielellään Potugin puhui, ja puhua hän osasikin. Hän ei kumminkaan tehnyt sitä missä ja milloin hyvänsä, vaan odotteli filosoofin tyyneydellä sopivaa, mielenmukaista tilaisuutta siihen, kuten ainakin mies, josta elämä on jo ennättänyt kukistaa itserakkauden.