Kello kymmenen maissa rupesi Litvinowin päätä kovasti kivistämään, ja hän läksi hiljaa ja huomaamalla tiehensä, käyttäen hyväkseen tilaisuutta, jolloin yleinen melu oli noussut korkeimmilleen: rouva Suhantshikowin mieleen oli näet muistunut uusi pahanteko ruhtinas Barnaulowilla: kunhan ei vaan olisi ruhtinas käskenyt palvelijaansa puraisemaan joltakin korvalehteä pois.
Raitis öinen ilma löyhähti niin ystävällisesti Litvinowin kasvoihin ja puhalsi tuoksuvana virtana hänen kuivuneisin huuliinsa.
— Mitäs tämä nyt oli? — ajatteli hän, astuessaan pimeätä lehtokujaa myöten. — Missä minä, nyt oikeastaan olin läsnä? Mitä varten he olivat koossa? Miksikä he huusivat ja riitelivät ja ponnistelivat niin vimmatusti? Missä tarkoituksessa?
Litvinow kohautti olkapäitään ja meni Weberiin, otti sanomalehden käteensä ja käski jäätelöä. Sanomalehdessä pohdittiin Italian kysymystä, ja jäätelö oli kelvotonta. Hän oli jo lähtemäisillään kotiansa, kun äkkiä hänen luokseen astui tuntematon mies, leveälierinen hattu päässä, ja kysäistyään venäjäksi: "enhän häirinne teitä?" istahti saman pöydän ääreen. Lähemmin tarkasteltuaan vierasta, tunsi Litvinow hänessä tuon samaisen rotevan herran, joka oli Gubarewin luona istunut nurkassa ja luonut häneen niin tarkkaavan katseen, puheen kääntyessä valtiollisiin mielipiteisin. Koko iltana ei hän ollut avannut suutansakaan, ja nyt, istahdettuaan ja otettuaan hatun pois päästään, katseli hän Litvinowia ystävällisesti ja hieman hämillään.
V.
— Herra Guharew, jonka luona minulla oli mielihyvä nähdä teitä tän'iltana — alkoi hän — ei esittänyt minua teille. Sallinette minun itse esittäytyä: Potugin, virasta eronnut hovineuvos, palvellut aikoinaan Pietarissa, valtiovarain ministeriössä. Toivoakseni te ette oudostele… minä ylimalkain en tapaa tutustua näin äkkipäätä… mutta teidän kanssanne…
Potugin takertui sanoihinsa ja käski passarin tuoda lasillisen kirsiviinaa. "Pitää rohkaista itseään", virkkoi hän, myhähtäen.
Litvinow katseli yhä suuremmalla huomiolla viimeistä niistä monista henkilöistä, joitten yhteyteen hän tänä päivänä oli tullut, ja ajatteli heti: "ei tämä ole samaa laatua".
Eikä ollutkaan. Hänen edessään istui, nyppien hienoilla käsillään pöydän laitaa, leveähartiainen, rotevaruumiinen, lyhytjalkainen mies, kiharatukkainen pää nyökällään, silmät sangen viisaat ja sangen surulliset tuuheain kulmain suojassa, suu suuri, säännöllinen, hampaat rumanlaiset ja nenä sitä perin venäläistä laatua, jota sanotaan perunaksi. Hän oli päällä iskien kankealiikkeinen, melkein juro, mutta ei varmaankaan jokapäiväisiä. Hän oli puettu huolimattomasti: lakki, vanhan-aikuista kuosia, istui säkkinä hänen yllään, ja kaulaliina oli siirtynyt sivulle. Hänen äkillinen luottavaisuutensa ei tuntunut Litvinowista ensinkään tunkeilevalta; se oli hänestä päinvastoin mielistelevääkin: näkihän selvään, ettei tuolla miehellä ollut tapana työntäytyä outojen tuttavuuteen. Omituisen vaikutuksen hän teki Litvinowiin, herättäen hänessä sekä kunnioitusta että myötätuntoisuutta ja samalla jonkinlaista ehdotonta sääliä.
— Enhän siis häiritse teitä? — toisti hän pehmeällä, hieman sortuneella ja heikolla äänellä, joka sopi erittäin hyvin hänen ulkoasuunsa.