Gubarew pyörähti kantapäillään ja läksi taas kävellä huojumaan pilkin lattiaa.
Vähitellen alkoi saapua muitakin vieraita. Illemmalla oli jo sangen paljo väkeä koolla. Muun muassa saapui herra Jevsejewkin, josta rouva Suhantshikow äsken oli antanut niin ankaran lausunnon. Nyt puheli rouva hänen kanssaan varsin ystävällisesti ja pyysi Jevsejewiä saattamaan häntä kotia. Saapui niinikään muuan Pishtshalkin, ideaalinen sovintotuomari, niitä ihmisiä, joita Venäjä todellakin tarvinnee, nimittäin yksinkertainen, vähätietoinen ja huonolahjainen, mutta tunnollinen, kärsivällinen ja rehellinen. Talonpojat hänen piirissään melkein silmiänsä häneen ristivät, ja itsekin hän kohteli omaa itseänsä kunnioittavasti, niinkuin todellisesti arvokasta miestä konsanaankin. Saapui myös muutamia nuoria upseereita, jotka olivat pujahtaneet lyhyelle lomalle Europaan ja olivat kovasti mielissään, saadessaan vapaasti seurustella viisasten, jopa vähän vaarallistenkin miesten kanssa, varovasti tietenkin ja perimmäisenä säilyttäen mielessään sittenkin rykmenttinsä päällikköä. Sinne tulla tuhautti myös kaksi laihaa ylioppilasta Heidelbergistä; toinen heisiä loi lakkaamatta ympärilleen ylenkatseellisia silmäyksiä ja toinen nauraa hohotti myötäänsä… ja kumpaisenkin oli peräti hankala olla. Heidän perästään hierautui sisään muuan franskalainen miehenveikkoinen, niin sanottu petit jeuue homme. likaisenläntä, tyhmänläntä, köyhänläntä olento. Hänen kumppaniensa, kauppamatkustajain, kesken kävi hänestä se maine, että venäläisten kreivitärten oli tapana rakastua häneen. Itse puolestaan hän mietiskeli vaan, mistä saisi illallista ilmaiseksi. Vihdoin saapui Titus Bindasow, ulkonäöltä meluisa huimapää, mutta todellisuudessa koronkiskuri ja veijari, puheesta päättäen terroristi, taipumuksilleen poliisipäällikkö, venäläisten kauppakirjain ja parisilaisten lorellien ystävä, kaljupää, hampaaton, viinaan menevä. Nytkin ilmestyi hän hohtavan punaisena ja epähauskana; kertoi menettäneensä pelissä vihoviimeisen kopekkansa tuolle "Benazel'in kanaljalle", vaikka olikin voittanut kuusitoista guldenia…
Sanalla sanoen, väkeä kokoontui jommoinenkin joukko.
Silmiinpistävää, todellakin silmiinpistävää oli se kunnioitus, jolla kaikki kohtelivat Gubarewia, niinkuin mitä opettajaa tai päämiestä. He edeskantoivat hänelle epäilyksiänsä, jättäen ne hänen ratkaistavikseen. Hän puolestaan vastaili mumisten, partaansa nykien, silmiään mulkoillen tai lausumalla moniaita katkonneisia, vähäpätöisiä sanoja, joita muut heti kohta ihan lennosta sieppailivat, niinkuin kaikkein korkeimman viisauden suusta lähteneitä. Keskusteluihin ei Gubarew itse puuttunut kuin harvoin. Muut ne sen sijaan ponnistelivat viimeisiinsä. Sattui monastikin, että kolme, neljä henkeä huusi yht'aikaa kymmenisen minuuttia, ja kaikki olivat tyytyväisiä ja ymmärsivät toisiansa.
Keskusteluja kesti yli puolen-yön, ja aineita, mitä erilaisimpia, oli tietysti ylenpalttisesti.
Rouva Suhantshikow puheli Garibaldista, muutamasta Karl Ivanovitshista, joka oli saanut pieksijäiset omilta alustalaisiltaan, Napoleon III:sta, naisen työstä, kauppias Pleskatshewista, jonka tiedettiin liiallisella työllä tappaneen kaksitoistakymmentä naispuolista työntekijää ja joka siitä syystä oli saanut kunniamerkin "hyödyllisestä toimesta"; grusialaisesta ruhtinaasta Tshuktsheulidsewista, joka oli tykillä ampunut vaimonsa kuolijaksi, ja Venäjän tulevaisuudesta. Pishtshalkin jutteli myöskin Venäjän tulevaisuudesta, viina-arennista, kansallisuuksien merkityksestä ja siitä, että hän ennen kaikkea halveksii sitä, mikä on typerää ja tölhömäistä. Voroshilow ratkesi äkkiä jälleen: yhdessä hengenvedossa — vähällä oli mennä väärään kurkkuun — tulla tupsahtivat sieltä nimet: Draper, Virehow, herra Shilgunow, Bish, Heimholtz, Star, Sloor, Reymondt, Johann Müller, fysiologi, Johann Müller, historioitsija — nämä hän nählävästikin sekoitti toisiinsa — Taine, Rénan, herra Shtshapow, ja sitten Thomas Nash, Piehl, Green…
— Mitäs lintuja ne sitten on? — jupisi Bambajew, hämmästyen.
— Shakespearen edelläkävijöitä, joitten suhde häneen on sama kuin alppien sivuselänteiden suhde Montblanciin - paiskasi Voroshilow ja kosketti hänkin Venäjän tulevaisuutta.
Bambajew puhui kanssa Venäjän tulevaisuudesta ja maalaili sitä kaikissa taivaankaaren väreissä, mutta aivan erityiseen ihastukseen hänet nosti ajatus venäläisestä musikista, jossa hän oli näkevinään jotain niin suuria "että huh!" Todistaakseen sitä, rupesi hän veisaamaan Varlamowin romanssia, mutta siinä hänet keskeytti ylt'yleinen huuto, että muka "hän laulaakin Miserereä Trubadurista ja laulaa niin häijyn huonosti". Yksi upseereista, hieman hieverissä, letkautti venäläistä kirjallisuutta; toinen lausui moniaan värssyn "Kipinästä", mutta Titus Bindasow se menetteli paljoa selvemmin: hän julisti, että kaikkia noita roistoja pitäisi antaa vast'kuonoa ja siinä se; häneltä jäi vaan lähemmin määräilemättä, ketä kaikkia nuo roistot olivat.
Sikarinsavua oli huoneessa liikauttaviin asti; kaikkien oli kuuma, ja kaikkia raukasi, jokaisella oli ääni käynyt käheäksi, silmät talmaisiksi, ja hiki vuosi virtana jokaisen kasvoilla. Kylmää olutta kannettiin myötäänsä sisään, ja sitä menikin kuin kuumille kiville. "Mitäs se olikaan kuin minä nyt äsken juuri puhuin?" haasteli yksi. "Kenenkäs kanssa minä vast'ikään kiistelin ja mitäs se taas olikaan?" kyseli toinen. Ja kesken kaikkea tätä humua ja käryä käveli Gubarew väsymättä kuin ennenkin, käämyröitellen ja partaansa näpelehtien. Väliin kallisti hän korvaansa jonkun puoleen, kuunnellen hänen puhettansa, väliin taas itse liitti jonkun sanan. Ja kaikki tunsivat ehdottomastikin, että Gubarew se juuri on kaiken lähde ja alkujuuri, että hän se isäntä on ja etevin henkilö…