— No? Oletteko tyytyväinen?
— Pääperustelmiin kyllä, mutta johtopäätöksiin en.
— Mmm… Andrei Ivanitsh kumminkin kehui tätä kirjaa hyväksi. Perästä päin saatte sitte tuoda esiin epäilyksenne.
— Käskettekö, että esitän ne kirjallisesti?
Gubarew hämmästyi nähtävästikin: tuo oli hänelle odottamatonta.
Kotvasen mietittyään hän kumminkin virkkoi: — Niin, kirjallisesti.
Ja samalla minä pyytäisin teitä myöskin esittämään ajatuksenne…
noista… noista assosiationeista.
— Lassallen mukaan vai Schultze-Delitshin, kummin käskette?
— Mmm… kummankin. Siinä, nähkääs, on meille, Venäläisille, erittäin tärkeä tuo finansipuoli asiata. No niin, ja samoin myöskin artellilaitos… ituna… Kaikki tämä on otettava lukuun… Täytyy päästä asian ytimeen. Niinikään talonpoikain maa-osuuden seikka…
— Mikä on teidän ajatuksenne, Stepan Nikolaitsh, maa-osuutta kohti tulevasta desätina-määrästä?[13] — kysäsi Voroshilow, kunnioittavan hienotunteisesti.
— Mmm… Entäs kunnan yhteismaa? — lausui Gubarew syvämietteisesti ja purasi partaansa, katsoa tuijottaen pöydänjalkaan. — Yhteismaa… Ymmärrättekö te sitä? Sillä on suunnaton merkitys. Ja sitten, mitä on sanottava noista tulipaloista… noista… noista… hallituksen toimenpiteistä, joilla vastustetaan sunnuntaikouluja, lukutupia, sanomalehtiä? Mitä tietää se, että talonpojat kieltäytyvät allekirjoittamasta ohjesääntöjä? Ja vihdoin, millainen on asiain tila Puolassa? Ettekö te huomaa, mihin kaikkeen tämä vie? Ettekö te huomaa, että… mm… että meidän… että meidän pitää nyt yhtyä kansaan, saada selville… saada selville, mitä se ajattelee? — Gubarew joutui äkkiä omituisen raskaasen, suuttumuksen sekaiseen kiihkoon: ihan kävivät kasvot harmaiksi, mutta yhä hän pureskeli partaansa, silmiään nostamalla. — Ettekö te huomaa…
— Jevsejew on roisto! — pamautti äkkiä rouva Suhantshikow, jolle Bambajew, kunnioituksesta isäntää kohtaan, oli ollut jotain puhumassa hiljaisella äänellä.