Äkkiä kavahti Litvinow vuoteeltaan ja löi kätensä yhteen, huudahtaen:
— Olisikohan se hän! Mahdotonta!
Ymmärtääksemme tämän huudahduksen, täytyy meidän pyytää suosiollista lukijaa palajamaan kanssamme muutamia vuosia ajassa taaksepäin…
VII.
50-luvun alkupuolella eli Moskovassa, varsin ahtaissa oloissa, melkeinpä köyhyydessä, ruhtinas Osininin monilukuinen perhe. Osininit olivat todellisia, ei tatarilais-grusilaisia, vaan täysverisiä ruhtinaita, Rurikin jälkeisiä. Heidän nimensä esiintyy useasti meidän aikakirjoissa ensimmäisten Moskovan ruhtinaitten, Venäjänmaan kokoonpanijain, hallituskausina. Heidän hallussaan oli ollut suuria sukukartanoita ja laveita maatiloja, he olivat monasti saaneet hallitsijoiltaan suosion-osoituksia "työn ja veren ja haavojen takia", istuneet bojaarien neuvoskunnassa; olipa yksi jo kirjoittanut nimensä perään "vitsh". Sittemmin olivat he joutuneet vihamiesten syytösten kautta epäsuosioon "noituuden ja salayrttien tähden". Heidät hävitettiin "hirmuisesti ja juurta jaksain"; heiltä riistettiin kunnia ja heidät lähetettiin sinne, missä ei päivä paista. Ja niin kukistuivat Osininit eivätkä siitä enää entiselleen kohonneet. Pannasta he aikaa voittain pääsivät, annettiinpa heille vielä takaisin "talonrähjäkin Moskovassa" ja "huonekalunkin vähäiset", mutta ei siitäkään ollut apua. Osininien suku köyhtyi, "laihtui", eikä kohonnut enää Pietarin aikoina eikä Katarinankaan. Se hälveni yhä ja aleni ja näki jäseniänsä jo yksityisten vouteina, viinakonttorien hoitajina ja polisipäällikköinä.
Nykyisessä Osininien perheessä, jonka me otamme puheeksi, oli mies, vaimo ja viisi lasta. He asuivat lähellä Hurttatoria, yksikerroksisessa puukartanossa, jossa oli viirukas, kadulleantava paraatikuisti, viheriät jalopeurat portin päällä ynnä muita aatelisia keksinnöitä. Hätinä he tulivat toimeen, olivat velkaa ruokapuotiin ja saivat useinkin istua talvisin puitta ja kynttilöittä. Ruhtinas itse oli veltto ja typeränpuoleinen, aikoinaan pulska mies ja keikari, mutta nyt kokonaan rappeuksissa. Hänelle annettiin — ei niin paljoa kunnioituksesta hänen nimeänsä kuin kohteliaisuudesta hänen vaimoansa, entisiä hovineitsyttä, kohtaan — muuan vanhantestamentin aikuinen moskovalainen virka, jossa oli vähäinen palkka ja jolla oli kummallinen nimi ja jossa ei ollut työtä mitään. Ei hän puuttunut mihinkään, polttelihan vaan aamusta iltaan, riisumatta yönuttuaan ja raskaasti huokaillen. Hänen puolisonsa oli kivulloinen, ärtyisä rouva, jota yhtä mittaa rasittivat taloudelliset huolet, lasten sijoittaminen kruunun kasvatuslaitoksiin ja pietarilaisten tuttavasiteitten säilyttäminen. Hän ei osannut millään muotoa tottua nykyiseen asemaansa ja etäytymiseensä hovista.
Litvinowin isä oli tutustunut Osininien kanssa Moskovassa asuessaan. Siellä oli hänellä ollut tilaisuus osoittaa heille muutamia palveluksia ja antaa heille kerran kolmesataa ruplaa velaksi. Hänen poikansa kävi, ylioppilaana ollessaan, usein heidän luonansa; olihan hänen asuntonsakin lähellä Osininien taloa. Mutta ei se ollut läheinen naapuruus eikä heidän elintapainsa niukat mukavuudet, jotka häntä sinne houkuttelival: hän rupesi käymään Osinineilla usein siitä pitäin kuin oli rakastunut heidän vanhimpaan tyttäreensä, Irinaan.
Irina oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta. Hän oli juuri jättänyt instituutin, josta äiti oli hänet ottanut pois johtajattaren kanssa sattuneen selkkauksen tähden. Selkkaus oli syntynyt siitä, että Irinan oli ollut määrä julkisissa päättäjäisissä lausua tervehdysruno tarkastajalle franskaksi, mutia juuri ennen juhlallisuuden alkua oli hänen sijaansa pantukin toinen oppilas, rikkaan vuokraajan tytär. Tuollaista häväistystä, tuollaista "affront" oli vanhan ruhtinattaren mahdoton sietää. Eikä Irinakaan voinut antaa johtajattarelle anteeksi kärsimäänsä vääryyttä. Hän oli jo ennakolta kuvaillut mielessään, kuinka hän, kaikkien nähden, vetäen kaikkien huomion puoleensa, astuu esille ja lausuu runonsa, ja kuinka sitten koko Moskova puhuu hänestä…
Ja Moskova olisi puhunutkin Irinasta.
Hän oli kookas, solakka tyttö, rinta vähän sisään painunut, olkapäät nuoret, kaposet, iho hänen iäkseen harvinaisesti himmeän kalpeahko, puhdas ja sileä kuin posliini, tukka tuuhea, vaalea, jossa tummemmat suortuvat niin kummallisesti liittyivät toisiin, heleämpiin. Hänen somista, melkein harvinaisen säännöllisistä kasvojensa piirteistä ei vielä ollut kokonaan kadonnut tuo avonainen ilme, joka on niin omituista nuoruuden ensi ajalla, mutta kauniin kaulan verkalliset käänteet, tuo osittain hajamielinen, osittain väsähtynyt hymy tiesivät herkkähermoista impeä, ja itse noitten tuskin myhähteleväin, hienojen huulten, tuon pienen, hieman kapean nenän muodosteissa oli jotain omavaltaista ja intohimoista, jotain sekä muille että hänelle itselleen vaarallista. Hämmästyttäviä, todella hämmästyttäviä olivat hänen mustanharmaat, hiukenevat silmänsä viheriäisine vivahteineen, nuo säteilevät ripset, pitkät kuin Egyptin jumalattarilla, ja tuo silmäkulmain rohkea rypistys. Omituinen ilme asui noissa silmissä: ne näyttivät tarkasti ja miettivästi katselevan jotain tuntemattomain syvyyksien ja kaukaisuutten takaa.