Instituutissa pidettiin Irinaa paraimpina oppilaina ymmärryksen ja taipumusten puolesta, mutta luonteelleen häälyvänä, vallanhimoisena ja huimapäisenä. Yksi luokkadaami ennusti hänen sortuvan intohimoihinsa: — "vos passions vous perdront". — Toinen luokkadaami vainosi häntä hänen kylmyytensä ja tunteettomuutensa tähden, sanoen hänen olevan "une jeune fille sans coeur".[20] Kumppalit pitivät Irinaa ylpeänä ja umpimielisenä, sisaret ja veljet pelkäilivät häntä, äiti ei luottanut häneen, ja isä tuli hämilleen joka kerta kuin tytär kiinnitti häneen salaperäiset silmänsä. Mutta ehdottoman kunnioituksen tunnetta hän vaikutti sekä isässään että äidissään, ei ominaisuuksillaan, vaan sillä, että hän, ties Herra miksi, herätti heissä omituisia, epäselviä toiveita.

— Saatpas nähdä, Praskovja Danilowna, — virkkoi kerran vanha ruhtinas, ottaen piipun suustaan — vielä se Arinka[21] meidät vie selville vesille.

Ruhtinatar närkästyi ja sanoi miehelleen, että tämä käyttää aina tuommoisia "des expressions insupportables",[22] mutta sitten hän mietti hieman ja lisäsi hampaittensa läpi:

— Niin… kyllä sietäisi viedäkin.

Irinalla oli kotonaan melkein rajaton vapaus. Ei häntä hemmoiteltu, jopa vierottiinkin vähän, mutta ei häntä myös kukaan vastustellut: ja sitä hän vaan tahtoikin… Sattui joskus liiankin nöyryyttäviä kohtauksia: puotimies esimerkiksi on tullut ja huutaa hoilottaa kohti kulkkua, että se muka tässä vielä juoksennelkoon omia rahojansa peräilemässä, taikka alkavat palvelijat sättiä herrasväkeänsä vasten silmiä, että mokomiakin ruhtinaita, joilla on itselläänkin nälkä niin, että näköä haittaa, — silloin istui Irina liikahtamatta ja silmäänsäkään räväyttämättä, häjy hymy synkillä kasvoilla. Vanhemmille oli hänen yksi ainoa hymynsä paljoa katkerampi kaikkia moitteita. He tunsivat olevansa syypäitä, syyttömästi syypäitä tuon olennon edessä, jolla hamasta synnyinhetkestään näkyi olevan oikeus nauttia rikkautta, prameutta, kunnioitusta.

Litvinow rakastui Irinaan heti ensi silmäyksellä; (hän ei ollut kuin kolme vuolta vanhempi Irinaa). Pitkiin aikoihin ei hänen kumminkaan onnistunut herättää hänessä vastarakkautta, ei edes huomiotakaan. Tytön käytös häntä kohtaan vivahti päinvastoin jonkinlaiseen vihamielisyyteen, ikäänkuin Litvinow olisi tehnyt itsensä syypääksi häntä kohtaan johonkin loukkaukseen, jonka hän oli kätkenyt sydämmeensä, voimatta antaa sitä anteeksi. Litvinow oli siihen aikaan liian nuori ja kokematon, käsittääkseen, mitä tuon vihamielisyyden, melkeinpä halveksimisen alla saattoi piillä. Niinpä istuu poika parka useinkin, unohtaen luennot ja kirjat, tuossa Osininien ilottomassa vierashuoneessa, salaa katsellen Irinaa, ja sydän se verkalleen hiukenee ja hiljalleen kytee, ja rintaa ahdistaa. Irina taas on ikäänkuin suutuksissaan, ikäänkuin ikävissään; hän nousee, kulkee kerran huoneen poikki, katsahtaa häneen kylmästi, niinkuin katsahtaisi tuoliin tai pöytään, kohauttaa olkapäitään ja panee kätensä ristiin. Saattaa käydä niinkin, ett'ei hän koko illassa kertaakaan katsahda Litvinowiin, ei puhellessaankaan hänen kanssansa, ikäänkuin kieltäen häneltä senkin almun; tahi ottaa kirjan, on lukevinaan, mutta ei lue kumminkaan, rypistelee silmiänsä ja pureksii huuliansa tai äkkiä kysäisee ääneen isältä tai veljeltä: mitä kärsivällisyys on saksaksi? Litvinow koetti päästä pois tästä taikapiiristä, jossa hänen oli niin tuskallista ja jossa hän räpistelihe lakkaamatta kuin lintu satimessa. Hän poistui Moskovasta viikoksi maalle, mutta siellä oli hän tulla hulluksi surusta ja ikävästä, ja ihan laihtuneena, sairaana palasi hän Osininien luokse… Kummallista! Irinakin oli näinä päivinä huomattavasti laihtunut; kasvot olivat kellastuneet, posket kuopallaan… Mutta entisiä kylmemmin hän tervehti Litvinowia, melkein ilkkuvalla välinpitämättömyydellä, ikäänkuin olisi Litvinow entistä enemmän häntä loukannut.

Näin piinasi hän Litvinowia pari kuukautta.

Ja sitten muuttui äkisti kaikki yhtenä ainoana päivänä. Rakkaus leimahti ilmi kuin tulipalo; se syöksähti esiin kuin ukkosen pilvi.

Kerran ja se päivä pysyi hänellä muistossa kauan aikaa — istui Litvinow jälleen Osininien vierashuoneessa akkunan ääressä, tylsästi katsellen ulos kadulle. Häntä harmitti, ja hänen oli ikävä, ja hän halveksi omaa itseänsä eikä päässyt paikaltaan liikahtamaan… Olisi tuossa joki akkunain alla, sinne — niin tuntui — sinne hän syöksisi kauhulla, mutta säälittä. Irina oli istahtanut lähelle häntä ja oli niin omituisesti äänetön ja liikkumatta. Pariin päivään ei hän enää ollut puhellut Litvinowin kanssa sanaakaan, enempää kuin muittenkaan kanssa. Hän istui istumistaan, pää käden varassa, ikäänkuin neuvotonna, silloin tällöin vaan vilaisten ympärilleen. Tämä jäädyttävä riutuminen kävi Litvinowille vihdoin sietämättömäksi. Hän nousi ja alkoi hakea lakkiansa, jäähyväisiä sanomatta.

— Älkää menkö, — kuului äkkiä hiljainen kuiskaus.