Litvinow tunsi sydämmensä vavahtavan. Hän ei ollut tuntea Irinan ääntä: jotain ennen olematonta helähti noissa sanoissa. Hän katsahti ylös ja tyrmistyi: Irina katsoi häneen lempeästi, niin juuri, lempeästi.
— Älkää menkö, — toisti hän, — jääkää tänne. Minä tahdon olla teidän kanssanne.
Hän hiljensi vieläkin äänensä.
— Jääkää tänne… Minä tahdon.
Ymmärtämättä mitään ja tietämättä oikein itsekään, mitä teki, lähestyi Litvinow häntä ja ojensi kätensä häntä kohti… Irina antoi hänelle molemmat kätensä, myhähti sitten, punastui ja yhä hymyillen läksi huoneesta ulos… Kotvasen kuluttua hän palasi nuoremman sisarensa kanssa, loi Litvinowiin jälleen samallaisen pitkän ja hellän katseen ja osoitti hänet istumaan viereensä…
Ensi alussa ei Irina voinut virkkaa sanaakaan, huokaili vaan ja punastui. Sitten alkoi hän, aristellen, tiedustella hänen opinnoistaan, mitä ei koskaan ennen ollut tehnyt. Saman päivän illalla koetti hän useampia kertoja lausua mielipahaansa siitä, ett'ei ollut kylliksi osannut arvostella häntä, vakuutti muuttuneensa nyt aivan toisellaiseksi ja hämmästytti häntä äkkinäisellä tasavaltaisuuden mielen-ilmauksella. (Litvinow ihaili siihen aikaan Robespierreä eikä uskaltanut ääneen moittia Maratia). Viikon perästä tiesi Litvinow Irinan rakastavan häntä.
Niin. Kauan säilyi Litvinowin muistossa tuo ensimmäinen päivä, mutta ei unohtanut hän seuraaviakaan, niitä päiviä, jolloin hän vielä, koettaen epäillä ja tohtimatta uskoa, tuntien rinnassaan liikauttavaa riemua, melkeinpä pelkoa, selvään näki, kuinka tuo odottamaton onni alkoi itää, kasvamistaan kasvoi ja vihdoin, vastustamattomasti ottaen valtoihinsa kaikki, mitä sen edessä oli, syöksähti häneen täydellä voimalla. Silloin löivät ensi lemmen heleät hetket, nuo hetket, joita ihminen ei saa eikä saatakaan elää kuin kerran elämässään.
Irina muuttui äkkiä säveäksi kuin karitsainen, pehmeäksi kuin silkki ja äärettömän hyväntahtoiseksi. Hän rupesi antamaan nuoremmille siskoilleen opetusta, ei pianonsoitossa, sillä hän ei ollut soitannollinen, vaan franskan- ja saksankielessä. Hän valmisteli heidän läksyjänsä ja otti osaa talouden askareihin. Kaikki häntä huvitti; kaikkeen hän mielellänsä kiintyi. Vuoroin hän puheli lakkaamatta, vuoroin vaipui äänettömään sulo-oloon. Hän rakenteli kaikenlaisia suunnitelmia; mietiskeli loppumattomiin, mitä kaikkea hän on tekevä, jouduttuaan naimisiin Litvinowin kanssa (heidän avioliittoansa ei hän epäillyt ensinkään), kuinka he sitten yhdessä alkavat…
— Tehdä työtä — lisäsi Litvinow.
— Niin, teemme työtä — toisteli Irina — lueskelemme… mutta ennen kaikkea matkustelemme.