Varsinkin teki hänen mielensä lähteä piammiten pois Moskovasta, ja kun Litvinow huomautti, ett'ei hän ole vielä päättänyt kurssiansa yliopistossa, silloin Irina, hetkisen mietiskeltyään, vastasi, että sopiihan opinnot päättää Berlinissää tai… siellä nyt missä hyvänsä.
Irina ei pitänyt tarpeellisena kätkeä tunteitansa, ja senpä vuoksi hänen mieltymyksensä Litvinowiin ei pysynytkään pitkää aikaa salassa ruhtinaalta ja ruhtinattarelta. Mikään varsinainen, ilon aihe se ei heille ollut, mutta, ottaen olot ja asianhaarat lukuun, eivät he tahtoneet heti kohta panna jyrkkää kieltoakaan sitä vastaan. Olihan Litvinowilla sentään melkoinen omaisuus.
— Mutta nimi, mutta nimi! — huokaili ruhtinatar.
— No niin, nimi kyllä… se on totta, — oli ruhtinaalla tapana vastata. — Mutta onhan hän kumminkin aatelismies ja sitä paitsi: eihän Irina meitä kumminkaan tottelisi. Vai onko hän milloinkaan jättänyt tekemättä, mitä kerran on tahtonut tehdä? Vous connaissez sa violence![23] Ja eihän asia vielä olekaan lopullisesti lukossa.
Näin puheli ruhtinas, mutia itsekseen hän ajatteli: "Madame Litvinow, — eikö muuta? Toista minä olisin odotellut."
Litvinow joutui kokonaan tulevan morsiamensa valtaan, ja mielellään hän siihen antautuikin. Hän oli ikäänkuin kiertynyt kurimukseen, ikäänkuin kadottanut oman itsensä… Se tuntui hänestä kammottavalta ja se tuntui suloiselta; ei hän säälinyt mitään eikä hän säästänyt mitään. Mikä avioliiton merkitys on, ja mitä velvollisuuksia siinä; voiko hänestä, niin auttamattomasti toisen valtaan joutuneesta, tulla hyvää aviomiestä, ja millainen tulee Irinasta aviovaimo, ja onko heidän keskinäinen välinsä oikealla tolalla — sitä hän ei voinut ratkaista. Hän oli kiihkeässä tilassa. Yksi asia oli hänelle selvillä: mennä Irinan jäljestä, Irinan kanssa, eteenpäin loppumattomiin, tuli mitä tuli! mutta vaikk'ei Litvinowin puolelta tullut vähintäkään vastustelua, ja vaikka Irinan lempeys edelleen oli ylenpalttisen hehkuvaa, sattui kumminkin joskus väärin-ymmärryksiä ja selkkauksia.
Kerrankin riensi Litvinow hänen luokseen suoraa päätä yliopistolta, yllään vanha nuttu ja sormet musteessa. Irina kiiruhti häntä vastaan, tavallisella ystävällisellä tervehdyksellä, mutta pysähtyi äkkiä.
— Tehän olette ilman sormikkaita — lausui hän painavasti, ja lisäsi samassa: — hyi, te olette tuommoinen… ylioppilas!
- Kovinhan te olette herkkätunteinen, Irina, — virkkoi Litvinow.
— Te olette todellakin… ylioppilas. Vous n'êtes pas distingué[24]