Ja kääntäen hänelle selkänsä, meni Irina toiseen huoneesen. Tuntia myöhemmin hän kyllä pyysi anteeksi…
Yleensä myönsi Irina mielelläänkin syyllisyytensä ja pyysi häneltä anteeksi, mutta — kummallista — useinkin hän, melkein itkusilmin, syytti itseänsä pahoista taipumuksista, joita hänessä ei ollutkaan, ja sen sijaan itsepäisesti kielsi todellisia virheitänsä.
Toisen kerran oli hän, Litvinowin tullessa, itkussa silmin, pää käden nojassa, suortuvat hajallaan. Kun Litvinow säikähtäneenä kysäsi syytä hänen mielipahaansa, osoitti hän sanaakaan sanomatta sormella rintaansa. Litvinow säpsähti. "Keuhkotauti!" iski hänen mieleensä, ja hän tarttui tyttöä käteen.
— Oletko sinä sairas? — kysyi hän vapisevalla äänellä. (Tärkeissä kohtauksissa he jo sinuttelivat toisiansa)… — Minä käyn heti lääkärin.
— Minä olen aivan terve… mutta tämä leninki… ettekö te ymmärrä?
— Kuinka niin? Tämä leninkikö?… — virkkoi toinen ymmällä.
— Kuinkako niin? Niinpä vaan niin, ett'ei minulla ole toista, ja että tämä on vanha ja inhoittava, ja tämä minun pitää ottaa ylleni joka päivä silloinkin kuin sinä… kuin te tulette… Sinä hylkäät minut vihdoin, nähdessäsi minua aina tämmöisenä tuhkapöperönä.
— No mutta, Irina hyvä, mitäs sinä nyt puhutkaan? Onhan tuo leninki erittäin sievä… Minulle se on sitäkin rakkaampi kuin sinut juuri siinä näin ensi kerran.
Irina punastui.
— Olkaa hyvä, Grigori Mihailovitsh, älkää muistuttako minulle sitä, että tämä oli jo silloinkin minun ainoa leninkini.