— Ei! En lähde! — vastasi hän kaikkiin vanhempainsa todisteluihin. Hänen niskoittelunsa meni niin pitkälle, että vanha ruhtinas vihdoin päätti kääntyä Litvinowin puoleen, pyytäen, että hän koettaisi taivuttaa Irinaa, selittämällä hänelle, muitten "resonien" ohella, kuinka sopimatonta nuoren tytön on vierastella maailmaa, ja että "pitäähän sellaistakin kokea", ja että hän muutoinkin karttelee ihmisiä liian paljon.
Litvinow otti esittääkseen hänelle nämä "resonit". Irina loi häneen terävän ja tarkan, tutkistelevan katseen, niin terävän ja tutkistelevan, että toinen tuli aivan hämilleen. Leikitellen vyönsä hesuilla, virkkoi Irina tyynesti:
— Tekö sitä tahdotte? Tekö?
— Niin… tuota, minä arvelen — änkytti Litvinow. — Minä olen aivan samaa miellä kuin teidän isänne… Ja miksipäs ette menisikään?… muita katsomaan ja itseänne näyttämään, — lisäsi hän, naurahtaen.
— Itseäni näyttämään — virkkoi Irina verkalleen. — No niin, minä lähden… mutta muistakaa, että se oli teidän tahtonne.
— Niin, tuota… minä… — alotti Litvinow.
— Se oli teidän tahtonne, — keskeytti Irina. — Ja vielä yksi ehto: teidän täytyy luvata minulle pysyä poissa tuosta baalista.
— Mutta miksikä niin?
— Minä tahdon sitä.
— Minä tottelen… mutta olisi minun sentään ollut hauska katsella teitä kaikessa loistossanne, omin silmin nähdä, kuinka syvän vaikutuksen te teette, ja sen te olette varmaankin tekevä… Voi kuinka minä olisin ylpeä teistä! — lisäsi hän, huoahtaen.