— Niinhän te olette kuin sadun kuningatar — virkkoi vihdoin Litvinow, — taikka ei, te olette kuin sotajoukon johtaja taistelun, voiton edellä…

Irina seisoi edelleen liikkumatonna. Ei hän ollut juuri kuulemattakaan Litvinowin sanoja, mutta hän näytti seuraavan jotain toista, sisällistä puhetta.

— Te ette sallinut minun tulla tuohon baaliin, — jatkoi Litvinow, — mutta ettehän kieltäytyne vastaan-ottamasta minulta mukaanne näitä kukkasia?

Hän ojensi hänelle vihkon heliotroopeja.

Irina katsahti nopeasti Litvinowiin, ojensi kätensä, mutta tarttui sitten äkkiä lehvään, joka oli hänen päänsä koristuksena ja virkkoi:

— Tahdotko? Sano sananen vaan, ja minä repäisen tämän pois ja jään kolia!

Litvinow tunsi sydämmensä sykähtävän riemusta. Irinan käsi raastoi jo lehvää…

— Ei, ei, miksikä noin! — huudahti Litvinow, täynnä kiitollisuuden ja ylevämielisyyden tunteita, — en minä ole itsekäs; miksikä estäisin vapautta… koska tiedän, että sinun sydämmesi…

— Älkää sitten tulko lähelle, runtelette pukuni — sanoi Irina hätäisesti.

Litvinow kävi hämille.