— Otatteko kukkaset? — kysyi hän.
— Tietysti; ne on erittäin suloiset, ja minä pidän paljon tästä tuoksusta. Merci… Minä pidän tämän muistona…
— Muistona lähdöstä ensimmäiseen, juhlakulkuunne — huomautti Litvinow, — ensimmäiseen riemusaattoonne.
Irina katsahti peiliin olkapäänsä yli, hiukan taivuttaen vartaloansa.
— Olenko minä sitten todellakin niin soma? Oletteko puolueellinen?
Litvinow tuosta latelemaan innostuneita ylistyssanoja, mutta Irina ei kuunnellut häntä. Nostaen kukkavihkoa kasvojaan kohti, katseli hän jälleen jonnekin kauas noilla kummallisilla, ikäänkuin samenneilla ja laajenneilla silmillään, hiljaisen ilmanhengen hennosti kohotellessa hienoja nauhoja hänen hartioillaan, kuni siipiä.
Sisään astui vanha ruhtinas, hivukset käherreltyinä, yllään musta virttynyt frakki ja aatelismedalji Vladimirin nauhassa kiinnitettynä napinläpeen. Hänen perässään astui ruhtinatar, silkkisessä chinapuvussa vanhaa kuosia. Tuimalla totisuudella, jolla äidit koettavat salata omaa levottomuuttaan, korjasi hän takaa tyttärensä pukua, se on: aivan tarpeettomasti puisteli leningin laskoksia. Nelin-istuttavat kyytivaunut, kaksi takkukarvaista hevoskulua edessä, tulla heiluivat kuistin edustalle, vongahdellen pyörillään lapioimattomissa luminietoksissa. Heiveröinen lakeija epätodellisessa livreassa syöksähti eteisestä sisään ja julisti rajunpuoleisesti, että vaunut ovat valmiit.
Siunattuaan lapset yöksi ja kietouttuansa turkkeihin, läksivät ruhtinas ja ruhtinatar kuistille. Irina otti hartioilleen ohukaisen, lyhyen salopin — voi kuinka hän vihasi tuota saloppia! — ja seurasi heitä ääneti. Litvinow läksi heitä saattamaan ja toivoi saavansa jäähyväisiksi silmäyksen Irinalta, mutta tämä nousi vaunuihin, taakseen katsahtamatta.
Puolen-yön aikana käveli Litvinow klubin edustalla. Suurista kruunuista kuulsi lukemattomia tulia kirkkaina täplinä punaisien verhojen läpi, ja yli koko torin, joka oli ajokaluja täynnään, kajahtelivat Straussin valssin sävelet, kajahtelivat kuni kainostelematon kutsu huimaan juhlintaan.
Seuraavana päivänä, kello yhden maissa, läksi Litvinow Osininien luo. Hän tapasi kotosalla ainoastaan ruhtinaan, joka ilmoitti hänelle, että Irinalla kivistää päätä, ja että hän on vuoteessa eikä nouse ennen iltaa, ja että tällainen riutumus ei ole ihme eikä mikään ensimmäisen baalin jälkeen.