— Eikä Irina Pavlovnaa todellakaan saa nähdä koko päivään? — kysäsi
Litvinow.
— Ei. Hänellä on kova päänsärky. Hän käski sanomaan teille terveisiä ja kiittämään kukkavihkosta, qu'on a trouvé charmant.[36] Hänen täytyy saada levätä… Ruhtinattareni on ajelemassa visiteillä… ja niinpä tästä minäkin…
Ruhtinasta alkoi yskittää, ja hänen jalkansa rupesivat elähtelemään. Näytti kuin hän olisi epätiedossa, mitä vielä sanoa. Litvinow otti hattunsa ja sanoi, ett'ei hän aio nyt olla esteenä hänelle, vaan tulee myöhemmin kuulemaan, kuinka täällä jaksetaan. Sen sanottuaan hän läksi.
Muutaman askeleen päässä Osininien talosta huomasi hän uhkeiden kahden-istuttavain vaunujen pysähtyneen vahtikojun eteen. Yhtä uhkeaan livreaan puotin lakeija kallistui eten-kehdaten kuskin vierestä suomalaisen polisimiehen puoleen, tiedustellen, missä täällä asuu ruhtinas Pavel Vasiljevitsh Osinin. Litvinow vilkaisi vaunuihin: niissä istui soopelinnahkaisissa turkeissa keski-ikäinen mies, kivulloista rakennetta, kulmat korskeassa rypyssä, nenä kreikkalainen ja huulet häijyt. Kaikista merkeistä päättäen, oli se ylhäinen virkamies.
IX.
Litvinow ei mennytkään Osininien taloon myöhemmin, vaikka oli luvannut. Hän piti parempana siirtää käyntinsä seuraavaksi päiväksi. Tultuaan puolenpäivän maissa tuohon tuttuun vierashuoneesen, kohtasi hän siellä talon pienet tyllärel, Viktoriaan ja Kleopatran. Hän tervehti heitä ja kysyi, onko Irina Pavlovnan nyt parempi ja saako häntä nähdä.
— Ilina läksi ulot mamman kanssa, - vastasi Viktorina, joka oli rohkeampi sisartaan, vaikka puhui vielä lapsen kieltä.
— Mitenkä?… Läksikö ulos? — toisti Litvinow, tuntien jotain hiljaista vavahtelua sydämmen syvimmissä. — Eikös… eikös… eikös hän tähän aikaan lue teidän kanssanne, anna teille tunteja?
— Ei Ilina tästä puolin enää anna meille tunteja, — vastasi Viktorina.
— Ei annakaan, — toisti Kleopatra.