Bambajew sinutteli ihan jokaikistä ihmistä.
— Minä tulin tänne kolme päivää sitten.
— Mistä?
— Ja mitäpäs sinä sillä tiedolla?
— Minäkö? Niin, mutta maltas, maltas! Sinä kukaties et tiedäkään, kuka tänne on vielä saapunut! Gubarew! Itse, omassa personassaan! Jaa-a! Eilenhän tulla tuhautti tänne Heidelbergistä. Tunnethan sinä tietysti hänet?
— Olen kuullut hänestä.
— Etkö muuta? No mutta, hyvä ystävä! Sinne me laahaamme sinut heti kohta, ihan tässä paikassa! Vai et sinä tunne mointa miestä! Jaa niin, tässähän on parahiksi myös Voroshilow… Maltas! Kenties et tunne häntäkään? Sallikaa minun esitellä teidät toisillenne. Oppineita herroja kumpikin! Tämä se on oikea feniks lintu. Ja nyt suikatkaa suuta toisillenne!
Näin sanottuaan kääntyi Bambajew hänen vieressään seisovaan nuoreen, kauniisen mieheen, jolla oli tuoreet ja punakat, mutta jo vakavat kasvot. Litvinow kohosi istuvillaan eikä tietysti suudellut, vaan vaihtoi lyhyen kumarruksen feniks linnun kanssa, joka, kankeasta ryhdistä päättäen, ei ollut kovinkaan mielissään tästä odottamattomasta esittelystä.
— Minä sanoin: feniks, enkä ota sanaani takaisin — jatkoi Bambajew. — Mene Pietariin N. N:n kadettikouluun ja katsahda kultaiseen tauluun: mikä nimi siinä on ylinnä muita? Voroshilow, Semjon Jakovlevitsh! Multa Gubarew, Gubarew, voi veikkoset!! Siinä mies, jonka luokse pitää rientää juoksujalassa! Sen miehen edessä minä oikein polvistun! Enkä minä yksin, vaan kaikki polvistuvat, jok'ikinen ihminen. Ja sitä teosta, mitä hän paraikaa sepittelee, ai-ai-ai!
— Mistä hän kirjoittaa? — kysyi Litvinow.