Ratmirow nosti batistisen nenäliinan huulilleen ja vaikeni sulavalla liikkeellä. Ystävällinen kenraali virkkoi jälleen: kyllä olet veitikka. Mutta "Boris" kääntyi avaruudessa virnuilevaan rouvaan ja, ääntään alentamatta, kasvojen ilmeitäkään edes muuttamatta, rupesi tiedustelemaan, milloinka tämä "kruunaa hänen liekkinsä", koskapa hän on rakastunut häneen aivan hämmästyttävällä tavalla ja kärsii kauheita tuskia.
Litvinowin tila oli tämän keskustelun aikana käynyt hetki hetkeltä yhä tukalammaksi. Hänen ylpeytensä, hänen rehellinen, plebeijillinen ylpeytensä pyrki kapinoimaan. Mitä oli heillä yhteistä — hänellä, pikku virkamiehen pojalla, ja noilla sotaväkeen kuuluvilla pietarilaisilla aristokraateilla? Hän rakasti kaikkea, mitä he vihasivat; hän vihasi kaikkea, mitä he rakastivat. Hän tunsi sen liiankin hyvin, tunsi sen sisimpiänsä myöten. Heidän pilantekonsa tuntuivat hänestä tympeiltä, heidän keskustelutapansa tuskalliselta, heidän jok'ainoa liikkeensä valheelliselta. Yksin heidän puheensa pehmeydessäkin kuuli hän ärsyttävää ylenkatsetta, — ja sittenkin hän melkein aristeli heitä, noita ihmisiä, noita vihollisiansa… "Huh! Kuinka tuntuukaan ilkeältä! Minä olen heidän vastuksinaan, minä näytän heistä naurettavalla", ajatteli hän myötäänsä. "Ja mitä minä tässä viivyn? Pois, pois, piammiten!" Irinan läsnäolo ei voinut pidättää häntä: epähauskoja tunteita Irinakin heräili hänessä. Hän nousi ja rupesi jäähyvästeleimään.
— Joko te lähdette? — kysäsi Irina eikä ruvennutkaan, hetkisen mietittyään, pidättelemään häntä. Hän pyysi vaan Litvinowia välttämättömästi käymään heillä. Litvinow lupasi.
Kenraali Ratmirow sanoi hänelle hyvästi entisellä hienolla kohteliaisuudella, puristi hänen kättänsä ja saattoi hänet paltan reunalle asti.
Tuskin oli Litvinow ennättänyt ensimmäiseen tienmutkaan, niin räjähti yleinen naurun hohotus hänen takanaan. Tämä nauru ei tarkoittanut häntä, vaan siihen oli syynä kauan odotettu monsieur Verdier, joka äkkiä oli ilmestynyt paikalle, aasin seljässä, sininen mekko yllä ja tyrolilainen hattu päässä. Mutta veri syöksähti kumminkin Litvinowin kasvoihin, ja hänen tuli haikea olla; huulet veti kokoon niinkuin koiruohoa olisi syönyt. "Inhoittavaa, halpaa väkeä!" jupisi hän, ajattelematta, ett'ei muutaman hetken seurusteleminen heidän kanssaan vielä antanut aihetta moisiin ankariin sanoihin.
Ja tuollaiseen piiriin oli nyt joutunut Irina, ennen muinoin hänen Irinansa! Siinäkö hän nyt liikkui ja eli ja hallitsi? Sillekö hän oli uhrannut oman arvonsa, sydämmensä parhaimmat tunteet!… Oma syynsä kaiketikin. Nähtävästi hän ei ansainnutkaan parempaa kohtaloa. Kuinka iloinen oli Litvinow siitä, ett'ei Irinan mieleenkään johtunut ruveta tiedustelemaan hänen aikeitansa! Hänen olisi pitänyt kertoa "heidän" kuullen, "heidän" läsnäollessaan… "En milloinkaan, en hinnasta mistään!" puheli hän hiljaa, syvästi hengittäen raitista ilmaa ja melkein juoksujalassa kiirehtien alas Badeniin vievää tietä myöten. Hän muisteli morsiantaan, armasta, hyvää Tatjanaansa, hänen sielunsa pyhyyttä. Niin puhdas, jalo, vilpitön! Kuinka teeskentelemättömällä liikutuksella hän muisteli hänen piirteitänsä, hänen sanojansa, hänen tapojansakin… millä kärsimättömyydellä hän odotteli morsiamensa tuloa!
Nopea käynti rauhoitti hänen hermojansa. Kotia tultuansa istui hän pöydän ääreen, otti kirjan käteensä, mutta pudotti sen äkisti. Oikein hän säpsähti… Mitäs hänen oli tapahtunut? Ei hänen ollut tapahtunut mitään, mutta Irina… Irina… Tuo kohtaus oli hänestä niin ihmeellistä, kummallista, tavatonta. Oliko se todellakin hän? Oliko hän kohdannut tuon saman Irinan ja puhellut hänen kanssaan? Ja miks'ei hänen päällään ole tuota iljettävää, suuren maailman leimaa, joka niin räikeänä näkyy kaikissa noissa muissa? Miksikä tuntuu hänestä, että Irinan on ikävä, tukala olla, että hän suree? Hän on heidän leirissään, mutta vihollinen hän ei ole. Ja miksikä Irina niin ystävällisesti kääntyi häneen ja kutsui luokseen?
Litvinow hätkähti. — Oi, Tanja, Tanja — huudahti hän innostuen, — sinä yksin olet enkelini, hyvä hengettäreni, sinua yksin minä rakastan nyt ja ikäni kaiken. Tuon toisen luokse en lähde. Jääköön Herran haltuun! Huvitelkoon kenraaliensa kera!
Litvinow kävi jälleen kirjaan käsiksi.