— Sehän oli kovin ystävällistä! — lausui hän, lujasti puristaen odottamattoman vieraan kättä; — kiitos ja kunnia! Minä olisin aivan varmaan tullut teitä tervehtimään, mutta ettehän te tahtonut ilmoittaa minulle asuntoanne. Istukaa, olkaa hyvä; pankaa hattu pois. Istukanhan.
Potugin ei vastannut mitään Litvinowin ystävällisiin sanoihin, seisoi vaan keskellä lattiata, muutellen jalkojaan, naurahdellen ja päätään pyöritellen. Litvinowin lämmin tervehdys oli häntä nähtävästikin liikuttanut, mutta hänen kasvoillaan asui jotain pakotettua.
— Tässä… tässä on vähäsen väärinkäsitystä — aloitti hän, tavoitellen. — Tietysti minun olisi aina mieluista… mutta minä olen oikeastaan… minä tulen läheteltynä.
— Vai niin, — virkkoi Litvinow alakuloisesti — te tahdotte siis sanoa, että itse puolestanne ette olisi tullut tänne.
- En sitä, en suinkaan! mutta minä… minä en olisi kenties häirinnyt teitä tänään, ellei minua olisi pyydetty pistäymään täällä. Sanalla sanoen, minut on tänne lähetetty asialle.
— Kenenkä, saanko udella?
— Erään naishenkilön, jonka hyvin tunnette, Irina Pavlovna Ratmirowin.
Toissa päivänä lupasitte käydä häntä tervehtimässä ettekä käynytkään.
Litvinow katsahti kummastellen Potuginiin.
— Oletteko tuttu rouva Ratmirowin kanssa?
— Niinkuin näette.