— Älkää nyt toki, Irina Pavlovna — virkkoi hän kiireesti — kuinka saatattekaan tässä tehdä tunnustuksia ja pyytää anteeksi? Mikä oli, se oli ja meni, enkä minä voi muuta kuin ihmetellä, kuinka te, keskellä kaikkea sitä loistoa, joka teitä ympäröitsee, vielä oleile voinut muistossanne säilyttää vähäpätöisen kumppalinne ensimmäisen nuoruutenne päiviltä.
— Ihmettelettekö sitä? — kysäsi Irina hiljaa.
— Se on liikuttavaa, — liitti Litvinow — minä kun en mitenkään saattanut luulla…
— Mutta ettepä sittenkään ole sanonut, antavanne minun anteeksi, — keskeytti Irina.
— Minä iloitsen vilpittömästi teidän onnestanne, Irina Pavlovna; toivotan kaikesta sydämmestäni teille parhainta maailmassa…
— Ettekä muistele pahaa?
— Minä muistelen vaan niitä ihania hetkiä, joista ennen muinoin olin teille kiitollisuuden velassa.
Irina ojensi hänelle molemmat kätensä. Litvinow puristi niitä lujasti eikä heti päästänyt niitä irti. Tämä pehmoinen kosketus sai jotain jo aikoja olematonta salaa liikahtamaan hänen sydämmessään. Irina katsoi häntä suoraan silmiin, mutta tällä erää hän myhäili… Ja ensi kertaa Litvinowkin katsahti häneen suoraan ja tarkasti… Hän tunsi jälleen nuo piirteet, ennen niin kalliit hänelle, ja nuo syvät silmät merkillisine ripseineen, tunsi poskella luoman ja otsalla omituisen hivusten asun ja tuon entisen miellyttävän ja hupaisen huulten nypistyksen ja silmäkulmain vähäisen elähtelyn, kaikki, kaikki tunsi hän jälleen… Ja kuinka kauniiksi Irina oli käynyt! Mikä sulo, mikä voima naisellisessa olennossa! Ei tekopunaa, ei tekovalkoa, ei mustoa kulmilla, ei puuderia, ei mitään valhetta verevillä, puhtailla kasvoilla. Irina oli todellakin kaunotar!
Mietteisin vaipui Litvinow. Hän katseli katselemistaan Irinaa, mutta hänen ajatuksensa samoilivat jo kaukana. Irina huomasi tuon.
— No nyt on kaikki hyvin — puhui Irina ääneensä, — nyt on minun omatuntoni rauhassa, ja minä voin tyydyttää uteliaisuuteni.