— Uleliaisuutenneko? — toisti Litvinow, hiukan ymmällä.
— Niin juuri. Minä tahdon välttämättömästi saada tietää, mitä te tämän ajan kuluessa olette tehnyt, mitä vast'edes aiotte; minä tahdon tietää kaikki, mitä ja miten ja milloin ja kaikki tyyni. Ja teidän pitää puhua totta, sillä sen minä sanon teille ennakolta: minä en ole teitä kadottanut näkyvistäni… mikäli se on ollut mahdollisia…
— Tekö ette ole kadottanut minua näkyvistänne, te… siellä…
Pietarissa?
— Keskellä kaikkea loistoa, joka minua ympäröitsi, niinkuin te vast'ikään sanoitte. Niin, en ole kadottanut. Tuosta loistosta saatamme vielä haastella, mutta nyt teidän pitää kertoa, kertoa paljo ja kauan; meitä ei kukaan häiritse. Sepä on oleva hauskaa! — lisäsi hän hilpeänä, istuen ja sievistellen itseään nojatuolissa. — Kas niin, alkakaas nyt!
— Ennenkuin rupean kertomaan, pitää minun kiittää teitä, — virkkoi
Litvinow.
— Mistä?
— Kukkavihkosta, joka ilmestyi huoneeseni.
— Mistä kukkavihkosta? En minä tiedä mitään.
— Kuinka?
— Kuulittehan, ett'en minä tiedä mitään. Mutia minä odottelen… odottelen vaan teidän kertomustanne… Potugin oli sentään oikein kiltti, kun saattoi teidät tänne.