Litvinow kuulahti.
— Oletteko jo kauan ollut tuttu tuon herra Potuginin kanssa? — kysäsi hän.
— Olen kyllä, mutta kertokaa nyt.
— Ja tunnette hänet hyvinkin?
— Kyllä! — huokasi Irina. — Siihen on omat syynsä… Olettehan tietenkin kuullut Elisa Belskislä… hänestä, joka tässä toissa vuonna kuoli niin kauhean kuoleman!… Niin vainenkin, enhän minä muistanutkaan, että meidän historiamme ovat outoja teille… onneksi, kaikeksi onneksi outoja. Oh quelle chance![72] Löytyipäs toki, löytyi vihdoinkin ihmis-olento, joka ei tiedä mitään noista tuollaisista. Ja hänen kanssaan saa venättäkin puhua, vaikkapa huonoakin, niin, venättä, eikä tuota iän-ikuista, äitelää, inhoittavaa pietarilaista franskaa!
— Ja Potugin, sanoitte te, oli suhteissa tuon…
— Minun on hyvin katkerata muistellakaan sitä, — keskeytti Irina. — Elisa oli paras ystäväni instituutissa ja sitten kohtasimme toisiamme usein Pietarissa. Hän uskoi minulle kaikki salaisuutensa: hän oli hyvin onneton, sai paljon kärsiä. Potugin menetteli tässä jutussa kauniisti, todella ritarimaisesti. Hän uhrasi oman itsensä. Silloin vasta minä osasin arvostella häntä kyllin korkealle! Mutta nyt olemme taas joutuneet syrjään. Minä odottelen teidän kertomustanne, Grigori Mihailovitsh.
— Eihän minun kertomukseni saata olla teille yhtään intressanttia,
Irina Pavlovna.
— Se ei kuulu teihin.
— Muistakaapas, Irina Pavlovna: emme ole kymmeneen vuoteen kohdanneet toisiamme. Paljon on jo vettä vuotanut siitä pitäin.