XIII.
Litvinow oli peräti tyytymätön omaan itseensä, niinkuin olisi kadottanut ruletissa tai syönyt sanansa. Sisällinen ääni sanoi hänelle, ett'ei hänen, nyt jo vakaantuneen, sulhasmiehen sopinut poikamaisesti antautua uteliaisuuden yllytysten eikä muistojen houkutusten valtaan. "Ja mitäs varten minä meninkään sinne!" keskusteli hän itsekseen. "Hänen puoleltaan tuo on pelkkää keikailua, oikkuja vaan, päähänpistoa… Hänen on ikävä, hän on kyllästynyt kaikkeen, hän on ruvennut minuun… herkkusuun tekee välisiä mieli ruisleipää… siinä kaikki. Mutta miksikäs minä sinne juoksin? Voinko minä olla… halveksimatta häntä?" Tämä viimeinen sana ei lähtenyt, ajatuksissakaan lausuttuna, aivan ilman ponnistusta. "Tietysti ei tässä ole eikä saata ollakaan mitään vaaraa, mutta eipä sentään tulen kanssa leikkimistä… Min'en enää astu jalkaanikaan sinne."
Litvinow ei rohjennut tahi ei voinut vielä tunnustaa itselleen, kuinka kauniilta Irina oli hänestä näyttänyt, ja kuinka syvän vaikutuksen Irina oli häneen tehnyt.
Päivä kului jälleen ikävästi ja sameasti. Päivällispöydässä sattui Litvinow istumaan erään ryhdikkään, väriviiksisen "belle-home'n" viereen, joka ei puhunut sanaakaan, ähkihän vaan ja puhki, silmiään mulkoillen… mutta äkkiä tuli hänen hikka, ja silloin ilmenikin, että hän oli oman maan miehiä, sillä hän tiuskasi äkäisesti venäjäksi: "no johan minä sanoin, ett'ei pidä syödä melonia". Illallakaan ei tapahtunut mitään lohdullista. Bindasow voitti, Litvinowin nähden, neljä kertaa suuremman summan kuin se, minkä oli häneltä lainannut, mutta velkaansa hän ei maksanut takaisin, oikeinpa katsahti uhkaavasti Litvinowiin, ikäänkuin päättäen vielä tuntuvammin rangaista häntä, hänen voittonsa todistajaa. Seuraavana aamuna tulla tulvahti taas maanmiehiä. Töin tuskin pääsi hän heisiä irti ja läksi vuoristoon. Siellä tuli häntä vastaan ensiksi Irina, jota hän ei kumminkaan ollut näkevinään, vaan meni hänen ohitsensa. Siilon kohtasi hän Potuginin, jonka kanssa yritti ruveta pakinoille, mutta toinen vastaili elon kehdaten. Potugin talutti kädestä somasti puettua tyttöä, jolla oli tuuheat, melkein valkoiset suortuvat ja suuret, tummat silmät. Tytön kalpeilla, kivulloisiila kasvoilla asui tuo omituinen ilme, käskevä ja maltiton, joka on niin tavallista hemmotelluissa lapsissa. Litvinow viipyi pari tuntia vuoristossa ja oli palajamassa kotia Lichtenthalin lehtokujaa myöten.
Penkillä istui muuan nainen, sininen harso silmillä. Hän nousi kiireisesti ylös ja astui Litvinowia kohti. Se oli Irina.
— Miksi te karttelette minua, Grigori Mihailovitsh? — lausui hän epävarmalla äänellä, niinkuin ainakin se, jonka sydän kuohuu.
Litvinow hämmästyi.
— Minäkö teitä karttelen, Irina Pavlowna?
— Niin, te juuri…
Irina näytti kiihkeältä, melkein suuttuneelta.