— Mutta johan me olemme päättäneet; johan te lupasitte… — yritti
Irina.
— Minä en ole luvannut mitään. Suokaa anteeksi puheeni räikeys, mutta tehän vaaditte totuutta; niinpä päättäkää sitten itse: voinko minä tuohon teidän… kuinka mä sanoisin… teidän itsepintaisuuteenne, löytää muuta syytä kuin pelkkää kokettimaisuutta, minulle suoraan sanoen varsin käsittämätöntä, muuta kuin teidän haluanne saada selville, missä määrin minä vielä olen teidän vallassanne? Meidän tiemme ovat eronneet niin kauas toisistaan! Minä olen unohtanut kaikki tyyni: entiset haavat ovat menneet umpeen; minusta on tullut aivan toinen mies. Te olette naimisissa, olette onnellinen, ainakin päältä nähden, teillä on kadehdittava asema maailmassa. Miksikä siis tämä lähentyminen? Mitä minä olen teille? Mitä te minulle? Mehän emme enää voi käsittäänkään toisiamme; meillä ei enää ole mitään yhteistä, ei menneisyydessä eikä nykyisyydessä, liiatenkaan menneisyydessä.
Litvinow oli lausunut nämä sanansa kiireisesti, katkonnaisesti, päätään kääntämättä. Irina ei ollut liikahtanutkaan; silloin tällöin oli hän vaan ojentanut käsiänsä hänen puoleensa, ikäänkuin pyytäen häntä pysähtymään ja kuulemaan häntä. Viimeiset sanat kuultuaan, puraisi hän alahuultaan, ikäänkuin olisi tuntenut terävän ja äkkinäisen pistoksen, jonka kipua hän nyt koetti liikauttaa.
— Grigori Mihailitsh — lausui hän vihdoin jo paljoa levollisempana ja astui vielä loitommas tieltä, jota myöten välistä liikkui ihmisiä.
Litvinow seurasi vuoroonsa häntä.
— Grigori Mihailitsh! Uskokaa minua: jos minä olisin saattanut ajatella, että minulla olisi rahtunenkaan valtaa teidän ylitsenne, olisin minä ensimmäisenä karttanut teitä. Mutta kun minä en ole sitä tehnyt, kun minä… huolimatta minun… entisestä virheestäni… olen päättänyt uudistaa tuttavuutemme, niin siihen on ollut… on ollut syynä…
— Mikä niin? - kysäsi Litvinow melkein karkeasti.
— Se on ollut syynä — vastasi Irina äkkinäisellä voimalla — se, ett'en minä enää voi sietää, en jaksa kärsiä tilaani, että minä tukehdun tuossa kadehdittavassa asemassa, josta te puhuitte, — se, että kun minä kohtasin teidät, elävän ihmisen, kaikkien noitten elottomain nukkien jälkeen — siellä, au Vieux château, te saitte nähdä, millaisia ne ovat — silloin minä ihastuin, kuni lähteen nähnyt erämaassa, ja te sanotte minua koketiksi, te epäilette minua ja sysäätte minut luotanne siitä syystä, että minä todellakin olen rikkonut teitä vastaan, ja vielä enemmän omaa itseäni vastaan.
— Itsehän te olette osanne valinnut, Irina Pavlovna, — virkkoi Litvinow jurosti, yhä kääntämättä päätään.
— Itse, itse kyllä… enkä minä valitakaan, minulla ei ole oikeutta valittaa, — sanoi kiireisesti Irina, jolle Litvinowin jurouskin näkyi tuottavan salaista iloa, — tiedän senkin, että teidän täytyy minua tuomita, enkä rupea puolusteleimaan; tahdon vaan ilmoittaa teille, mitä tunnen, tahdon vakuuttaa teille, että kaukana on nyt kokettisuus mielestäni. Ja minunko virnailla teidän edessänne! Eihän siinä olisi mitään järkeä… Nähtyäni teidät, heräsi minussa kaikki, mitä minussa hyvää, mitä minussa nuorta on… palasi jälleen se aika, jolloin en vielä ollut osaani valinnut… palasi kaikki, mikä säilyy tuolla… tuolla kymmenen ajast'ajan takaisessa, valoisassa piirissä.