— Mutta sallikaahan loki, Irina Pavlovna! Minun tietääkseni alkoi teidän elämänne valoisa piiri juuri siitä hetkestä kuin me erosimme.
Irina nosti nenäliinan huulilleen.
— Tuo on armotonta, Grigori Mihailovitsh, mutta minä en voi suuttua teihin. Voi sentään! Ei ollut valoisata se aika; ei ollut minulle onneksi tuo Moskovasta lähtö. En ole tuntenut onnea hetkeäkään, en silmänräpäystäkään… uskokaa minua, vaikka olisivat mitä hyvänsä teille kertoneet. Jos olisin onnellinen, saattaisinko puhua teidän kanssanne tällä tavalla?… Sanon vielä kerran, te ette tiedä, mitä ihmisiä nuo ovat… He eivät käsitä mitään, eivät harrasta mitään; ei heissä ole edes järkeä, ni esprit. ni intelligence:[76] kaikki heissä on pelkkää viekkautta, vehkeilyä; oikeastaan musikki ja runous ja taide, nekin ovat heille yhtä outoja… Te sanotte, että minä itsekin olen ollut kyllin välittämätön kaikesta tuosta; en kumminkaan siinä määrässä, Grigori Mihailovitsh, en siinä määrässä! Ei se ole suuren maailman nainen, joka nyt edessänne seisoo; teidän maksaa vaan vilkaista minuun, ei jalopeuratar… niinhän ne meitä luullakseni nimittelevät… vaan kurja, kurja olento, joka todellakin ansaitsee sääliä. älkää kummastelko sanojani… kaukana on nyt ylpeys minusta! Minä kurotan kättäni teidän puoleenne kuni kerjäläinen; ymmärtäkää toki minua, kurotan kuni kerjäläinen… Minä anelen almua, — lisäsi hän äkkiä rajulla kiihkolla — minä anelen almua, mutta te…
Ääni katkesi. Litvinow nosti silmänsä ja katsahti Irinaan. Tämä hengitti kiivaasti; hänen huulensa vapisivat. Sydän sykähti äkkiä Litvinowissa, ja suuttumuksen tunne oli haihtunut.
— Meidän tiemme ovat eronneet toisistaan, sanotte te, — jatkoi Irina, — minä tiedän, te naitte mieleisenne, te olette suunnittanut jo koko elämänne, niin, kyllä se kaikki niin on, mutta emme sittenkään ole vento vieraita toisillemme, Grigori Mihailitsh; vielä voimme ymmärtää toisemme. Vai luuletteko minun kokonaan tylsistyneen, kokonaan uponneen tuohon suohon? Ei, älkää luulko sitä, minä pyydän teitä. Sallikaa minun huojentaa sydäntäni, edes noitten entisien aikain nimessä, ellette tahdo niitä unohtaa. Tehkää niin, ett'ei kohtauksemme jäisi hyödyttömäksi; se olisi kovin katkeraa, eikä se muutoinkaan ole oleva pitkäaikainen… Min'en osaa puhua, niinkuin pitäisi, mutta te ymmärrätte minua, sillä minä en vaadi kuin vähäsen, vähäsen vaan, hiukkasen osan-ottoa vain, ett'ei minua sysättäisi pois, että saisin sydäntäni huojentaa…
Irina vaikeni. Hänen äänessään oli kyyneleitä helähdellyt. Hän huokasi syvään ja, luoden syrjästä Litvinowiin aran, etsiskelevän katseen, ojensi hänelle kätensä.
Litvinow kävi siihen verkalleen ja puristi hiljaa.
— Olkaamme ystäviä, — kuiskasi Irina.
— Ystäviä, — toisti Litvinow miettiväisenä.
— Niin, ystäviä… mutta jos se on ylen suuri vaatimus, niin olkaamme edes hyviä tuttuja… Olkaamme kuin ennenkin, niinkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan…