— Niinkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, — toisti Litvinow jälleen. — Te sanoitte äsken, Irina Pavlovna, ett'en minä tahdo unohtaa menneitä päiviä.. Mitäs, jos minä en voi niitä unohtaa?
Autuaallinen hymy välähti Irinan kasvoilla, mutta katosi samassa, ja sen sijaan astui huolehtiva, melkein säikähtynyt ilme.
— Tehkää kuten minäkin, Grigori Mihailitsh: muistelkaa vaan hyviä puolia; mutta luvatkaa minulle varsinkin, luvatkaa kunniasanallanne…
— Mitä niin?
— Ett'ette minua karttele, ett'ette turhanpäiten mieltäni pahoita…
Lupaatteko?
— Kyllä.
— Ja heitätte kaikki pahat ajatukset mielestänne?
— Kyllä… mutta minä kieltäydyn sittenkin käsittämästä teitä.
— Ei se ole tarpeellistakaan… mutta muuten, kyllä vielä käsitättekin minut, mutta lupaattehan?
— Johan minä sanoin.