— Kiitos! Muistakaa nyt, että minä olen tottunut uskomaan teitä. Minä odotan teitä tänään, huomenna; en lähde kotoa minnekään. Mutta nyt minun pitää jättää teidät. Herttuatar tulee tuolla lehtokujaa myöten… Hän on huomannut minut, ja minun täytyy astua hänen luokseen… Näkemiin! Antakaa toki kättä, vite, vite.[77] Näkemiin!
Ja puristettuaan lujasti Litvinowin kättä, suuntasi Irina kulkunsa erästä keski-ikäistä, ulkonäöltäänkin ylhäistä, naisia kohti, joka raskaasti astui hiekkaista tietä myöten, kahden muun naisen ja livreaan puetun, erittäin somamuotoisen lakeijan seuraamana.
— Eh bonjour, chère madame,[78] — virkkoi ylhäinen rouva Irinalle, joka kunnioittavasti niiaili hänen edessään. — Comment allez-vuus aujourd'hui? Venez un peu avec moi.[79]
— Votre Altesse a trop de bonté.[80] — kuului Irinan mielistelevä ääni.
XIV.
Litvinow odotti, kunnes herttuatar seurueineen oli mennyt ohitse, ja astui sitten lehtokujalle. Hän ei ollut itsekään selvillä siitä, mitä hän tällä haavaa tunsi. Häntä hävetti, ja häntä pelotti, ja samalla oli hänen itserakkauttaan hivellelty… Irinan odottamaton selitys oli yllättänyt hänet äkkiarvaamatta. Irinan tuliset, kiihkoisat sanat olivat kulkeneet hänen ylitsensä kuni rankka ukkosensade.
— Kummallisia ne ovat, nuo suuren maailman naiset! — ajatteli hän itsekseen, — ei vähääkään johdonmukaisuutta… Ja kuinka heidät tärveleekään se piiri, jossa he elävät, ja jonka ilkeys on heille itsellekin kyllin selvä!
Oikeastaan hän ei lainkaan ajatellut sillä tapaa, kertoili hän vaan koneen-omaisesti näitä kuluneita fraaseja, ikäänkuin siten päästäkseen toisista, tukalammista mietteistä. Hän ymmärsi, ett'ei vakava mietiskely nyt ollut paikallaan, hän kun silloin kaiketikin olisi tullut syyttäneeksi itseään, ja siksipä kulki hän, käyntiänsä hiljennellen, ja melkein väkipakolla kääntäen huomiotansa kaikkeen, mitä vastaan sattui.
Äkkiä hän osui penkin kohdalle, näki siinä jonkun jalat ja seurasi niitä silmillään ylöspäin. Siinä muuan sanomalehteä lukeva mies. Tämä mies oli Potugin. Litvinow huudahti hiljaa. Potugin laski lehden polvilleen ja katsahti Litvinowiin tarkasti, hymyilemättä. Litvinowkin katsahti Potuginiin tarkasti ja hymyilemättä hänkin.
— Saako istahtaa teidän viereenne? — kysyi hän viimein.