— Olkaa hyvä, mutta sen minä sanon ennakolta, että jos te tahdotte jutella minun kanssani, niin älkää pahaksi panko: minä olen nyt tällä haavaa peräti misantroopillisessa mielentilassa, ja kaikki näyttäytyy minulle liioitellun kehnossa valossa.

— Ei se tee mitään, Sosont Ivanitsh, — vastasi Litvinow, laskeutuen istumaan, — parahiksipa se sattuukin… mutta mikäs teidät on saattanut sellaiselle tuulelle?

— Oikeastaan ei minulla pitäisi olla syytä suuttua, — alkoi Potugin. — Luin tässä juuri sanomalehdessä ehdotuksen oikeuslaitoksen muutokseksi Venäjällä, ja todellisella mielihyvällä minä huomaan, että meilläkin vihdoin äly älähti, ett'ei meilläkään, itsenäisyyden ja kansallisuuden ja omaperäisyyden ja sen semmoisen vaipan alla, ruveta pistämään puhtaan ja selvän europalaisen logikan perään kotikasvuista saparoa, vaan se, mikä vieraalla hyvää on, otetaan kokonaisuudessaan. Jo sitä riittää yksikin myönnytys talonpoikain asiassa… helisemässä ollaan sittenkin yhteisen omistus-oikeuden kanssa. Niin, niin, ei minulla pitäisi olla syytä suuttua, mutta pahaksi onneksi osui tässä tielleni Venäläinen, tuommoinen oman teon mies, ja hänen kanssaan jouduin pakinoille… nuo oman teon miehet ja oman opin miehet ne minulta vielä haudassanikin levon vievät.

— Mikä oman teon mies? - kysyi Litvinow.

— No täällä nyt juoksentelee muuan herra, joka luulee olevansa musikkinero. "Tietysti", sanoo hän, "minä en ole mitään, minä olen nolla vaan, sillä minä en ole oppia käynyt, mutta minulla on verrattomasti paljoa enemmän melodioita ja aatteita kuin Meyerbeerillä". Minäpä sanon ensiksi: miks'etkäs sinä ole oppia käynyt? ja toiseksi: ei ainoastaan Meyerbeerillä, vaan vihoviimeisellä saksalaisella pillipiiparilla, joka osaansa huiluttelee vihoviimeisessä saksalaisessa orkesterissa, — silläkin on kymmenen kertaa enemmän aatteita kuin kaikilla meikäläisillä oman teon miehillä yhteensä; erotus vaan se, että pillipiipari kätkee ne itseensä eikä niillä melua pidä Mozartien ja Haydnien kotimaassa. Entäs meikäläinen oman teon mies! Heti kuin syntyi jokunenkaan valssinviikkoinen tai romanssin remputus, tuommoinen tirulii, niin heti kädet housuntaskuihin ja suu ylenkatseelliseen irveen: täss'on nero, nähkääs! Ja niin se on maalaustaiteessa, ja niin se on kaikessa. Senkin oman teon miehet! Ja tietäähän sen jokainen, että moisilla loiskahdellaan vaan siellä, missä ei ole oikeata, henkeen ja vereen imeynyttä, tietoa eikä oikeata taidetta. Eiköhän vainenkin olisi jo aika sysätä arkistoon kaikki tuo loiskahtelu, tuo inhottava romu, ja samaa tietä myös nuo tunnetut fraasit siitä, ett'ei muka meillä Venäjällä kukaan nälkään kuole, ja että meillä kyytikulku on erittäin nopeata, ja että me muka pistämme pussiin kenet hyvänsä? Syötetään minulle Venäläisen luontoperäistä labjakkaisuutta, hämmästyttävää vaistoa, Kulibineja… Ja mitä lahjakkaisuutta se oikeastaan on? Hyvät ihmiset! Höpinää se on unenhöppörissä tai puoleksi elukkamaista hoksaamista. Vaisto! Kyll'on kerskaamista siinäkin! Ottakaa muurahainen metsästä ja viekää se virstan päähän keostaan: tien se löytää kotiansa. Ihminen ei siihen kykene, — onkosta siis ihminen alempi muurahaista? Olkoon vaisto vaikka genialisin kaikkein genialisimmista, — alle ihmisarvon se sittenkin on. Järki, yksinkertainen, terve, jokapäiväinen järki — se se on ihmisen välitön omaisuus, hänen ylpeytensä. Järki ei heittele vekarajalkaa; siksipä se onkin kaiken pohja ja ponsi. Mitä taas tulee Kulibiniin, joka, tuntematta mekanikan aiheitakaan, kyhäsi jonkunlaisen muodottoman kellontekeleen, niin minä olisin panettanut moisen kellon kaakinpuuhun: katsokaa, hyvät ihmiset, millaisia ei pidä tehdä. Kulibin itse ei ole siihen syypää, mutta hänen tekonsa on roskaa. Telushkin kiipesi amiraliteetin tornin huippuun, — no niin… häntä sopii kehua notkeudesta ja rohkeudesta… miks'ei? Mutta ei sovi huutaa, että hän se muka näytti pitkän nenän saksalaisille arkkitehdeille, ja mitä heistä muka on tolkkua: rahaa vaan kiskovat. Näyttämättäpä se pitkä nenä jäi kuin jäikin, sillä tornin ympärille piti vainenkin laittaa telineet ja korjata se tavallisella lailla. Älkää, Jumalan tähden, yllytelkö Venäjänmaassa sitä mielipidettä, että ilman oppia voi mitäkään saavuttaa! Ei! Vaikka sulla olisi pää kuin partaveitsi, niin opi, opi aapiskirjasta nivelen. Ellet, niin ole vaiti ja istu häntä lyyhyssä! Huh! Oikein kuumaksi löi!

Potugin otti hatun päästään ja viuhtoi kasvojansa nenäliinallaan.

— Venäläinen taide — jatkoi hän jälleen — venäläinen taide! Venäläisen puhkuilemisen minä tunnen, ja venäläisen tarmottomuuden minä tunnen, mutta venäläistä taidetta… suokaa anteeksi… sellaista en ole kohdannut. Kaksikymmentä ajast'aikaa meillä suitsutettiin mokomallekin pöhöiselle mitättömyydelle kuin Brüllowille ja kuviteltiin, että on sitä muka meilläkin maalarikoulu, ja että on se vähän parempikin kuin muilla. Venäläinen taide, ha-ha-ha!

— Mutta sallikaas, Sosont Ivanitsh, — huomautti Litvinow — ette siis tunnusta Glinkaakaan?

Potugin raapaisi korvallistaan.

— Poikkeukset ovat vaan säännön vahvikkeita, tiedättehän te sen, mutta emmepäs me tässäkään kohden ole päässeet kerskailuitta. Jos esimerkiksi olisi sanottu, että Glinka oli todellakin huomiota ansaitseva soittotaiteilija, josta olisi voinut tulla venäläisen ooperan perustaja, ellei sekä sisälliset että ulkonaiset asianhaarat olisi estäneet, niin ei kellään olisi ollut siihen mitään sanomista, mutta eipäs vaan! Hänestä pitää heti tehdä kenraali en-chef, ylimmäinen hovimarsalkka musikin alalla, ja samalla pitää letkauttaa muitakin kansoja: heillä, nähkääs, ei mitään senkaltaista ole; ja samalla osoitetaan teille jotakin "valtavaa" kotikasvu-neroa, jonka teokset eivät ikään muuta ole kuin ulkomaisten toisluokkaisten tekijäin viheliäistä jäljittelyä, niin, toisluokkaisten juuri, sillä niitä on helpompi jäljitellä. Ei vainen mitään senkaltaista? Voi vaivaisia barbaari-tomppeleita, joille ei ole olemassa taiteen perinnöllisyyttä! Voi taiteilijoita, tuollaisia Rappeaun tapaisia: muukalainen nostaa yhdellä kädellä kuusi puutaa, mutta kas meidänpä mies kiskaisee kaksitoistakymmentä! Ei mitään senkaltaista, niinkö!?? Ei vainenkaan mene mielestäni seuraava muistelma. Tänä keväänä käväsin minä Kristallipalatsissa lähellä Lontoota. Tähän palatsiin on, niinkuin tiedätte, asetettu näytteille kaikki, mitä inhimillinen kekseliäisyys tähän asti on luonut; siinä on ihmisyyden encyklopedia, kas se sana sattui kohdalleen. No niin, kävellessäni siellä ja katsellessani kaikkia noita koneita ja ampuma-aseita ja suurten miesten veistokuvia, johtui mieleeni tämä tämmöinen ajatus: jos nyt kävisi sellainen käsky, että samalla kuin joku kansa katoaa maan pinnalta olemattomiin, samalla myös pitää Kristallipalatsista kadota kaiken sen, mitä tuo kansa oli keksinyt, — silloin meidän armas maamme, Venäjä pravoslavnaja, saisi mennä manan majoille, eikä naulanenkaan, ei nuppineulan pahainenkaan silloin liikahtaisi paikallaan meidän kultaisen maan tähden, vaan kaikki jäisi koreasti paikoilleen, sillä yksin samovaarikin ja niinikengäl ja vemmel ja ruoska — kaikki nuo meidän kuuluisat luoneemme — ovat muitten keksimiä. Mointa koetta ei voi tehdä edes Sandwichin saartenkaan kanssa; sikäläisetkin asukkaat ovat keksineet jonkunlaisia omia veneitä ja keihäitä; yleisö huomaisi, että ne ovat poissa… Tuo on parjausta, tuo on liian räikeätä, sanotte kenties! Minäpä sanon ensiksikin: minä en osaa moittia simasuin, ja toiseksi: ei ainoastaan pirua, vaan ei omaa itseänsäkään rohkene kukaan katsoa vasten silmiä, ja univirttä kuuntelevat meillä muutkin kuin lapset. Vanhat keksinnöt ovat meille tulla kontanneet Idästä; uudet me olemme miten kuten laahanneet Lännestä, ja kumminkin me yhä edelleen puhumme taiteesta! Onhan niitä meillä miekkosia, jotka ovat saaneet päivänvaloon venäläisen tieteenkin: kaks kertaa kaks on, nähkääs, meilläkin neljä, mutta on se meillä vähän uljaampaa kuin muilla.