— Malttakaas, Sosont Ivanitsh! — huudahti Litvinow. — Malttakaas! Lähetämmehän toki mekin jotain maailmannäyttelyihin, ja ottaahan Europa meiltä sentään yhtä ja toisia tavaraa.

— Ottaa raaka-aineksia, raakaa tavaraa. Ja huomatkaa, hyvä herra: nämä meidän raaka-ainekset ovat hyviä ainoastaan sen tähden, että on olemassa toisia, kerrassaan epäedullisia, asianhaaroja. Harjas on meillä pitkää ja kovaa siitä syystä, että siat ovat meillä huonoja; nahka on lujaa ja paksua siksi, että lehmät ovat laihoja; tali on rasvaisia sen vuoksi, että talikattiloissa kiehuu lihaa toinen puoli Mutta mitäpäs minä tästä asiasta teille laveasti juttelen; tehän olette tutkinut teknologiaa ja tiedätte sen paremmin kuin minä. Minulle sanotaan: keksintäkyky! Venäläinen keksintäkyky! Ja kumminkin meidän herrat tilan-oniistajat vaikeroivat haikeasti ja kärsivät tappioita sen takia, ett'ei ole kunnollista kuivauskonetta, jonka puutteessa heidän täytyy panna lyhteet kuivinhuoneisin, niinkuin Rurikin aikoina. Nuo kuivinhuoneet ovat kauheasti epäedullisia, niinkuin niinikengät ja niinimatotkin, ja niitä palaa myötäänsä. Tilan-omistajat vaikeroivat, mutta kuivauskoneita ei vaan ole. Ja miks'ei ole? Siksi, ett'ei Saksalainen niitä tarvitse: hän pui elonsa tuoreeltaan eikä siis rupea niitä keksimäänkään, mutta me… meistä ei ole niitten keksijäksi! Ei ole, ja siinä se, vaikkas pakahtuisit! Tästä päivästä ruveten minä teen tämän lupauksen: milloin vaan tulla luiskahtaa tielleni tuommoinen oman teon mies tai oman opin mies, — seis, hyvä herra! sanon minä; missä on kuivauskone? Tuopas tänne! Ja heisiä sitten olis! Mutta annas, kun pitää nostaa ylös vanha kengän länttä, joka jo aikaa sitten on pudonnut Saint Simonin tai Fourierin jalasta, ja panna se päälaelleen ja kulkea sitten könötellä, kantaen sitä kuin hyvääkin pyhää aarretta, kas semmoiseen me kykenemme! Tahi kun pitää kirjoittaa rapsauttaa joku kyhäys proletariaatin merkityksestä Franskan tärkeimmissä kaupungeissa nyt ja ennen, — sitä me osaamme kanssa. Kerran minä koetteeksi pyysin tuollaista kirjailijaa ja valtioekonoomia, samanlaatuista kuin tuo teidän herra Voroshilow, luettelemaan minulle kaksikymmentä kaupunkia samaisessa Franskanmaassa, niin tiedättekös, mitä siitä tuli? Sitä vaan tuli, että valtioekonoomi epätoivoissaan vihdoin pistää sujautti Franskan kaupunkien joukkoon Montfermeilin, joka kaiketi oli äkkiä juolahtanut hänen mieleensä Paul-de-Kock'in romaanista. Ja tässä muistuu minulle eräs tarina… Olin kerran pyssyineni ja koirineni…

— Vai niin: te olette siis metsämies? — kysyi Litvinow.

- Ammuskellaanhan sitä välistä. Olin kerran kulkemassa kurpan ammuntaan eräälle suolle, josta muut metsämiehet olivat minulle kertoneet jos mitä. Näin tuosta metsänrinteeltä mökin, jonka edessä istui muuan puotipalvelija, rehevä ja täyteläinen kuin kuorittu pähkinä. Siinä hän istui, myhähdellen — ties mitä… "Missäs täällä on suo, ja tapaako siellä olla kurppia?" — "Olkaa hyvä, olkaa hyvä", rupesi hän latelemaan heti kohta ja nokkelan nöyrästi, niinkuin olisi saanut ruplan juomarahaa, "se tulee olemaan aivan mielenne mukaista; suo on ihan ensimmäistä sorttia; ja mitä taas niinkuin lintuun ja muuhun metsänriistaan, niin — herrainen aika! — semmoista löytyy erityisen runsas varasto." Minä läksin, mutta lintuja ei ollut ensinkään; itse suokin oli jo aikoja sitten kuivunut. No sanokaas nyt minulle, olkaa hyvä, miksikä valehtelee Venäjän mies? Miksikä valehteli valtioekonoomi, ja miksikä tuo tuossa valehteli metsälinnuista?

Litvinow ei vastannut mitään, huokasihan vaan myöntymällä.

— Mutta — jatkoi Potugin — ottakaapas tuon samaisen valtioekonoomin kanssa puheen-aineeksi kaikkein vaikeimmat seikat yhteiskunta-opista, mutta ylimalkain vain, ilman faktoja… huh sitä menoa!

Lintuna hän pyrähtää lentoon, ja kotkana hän kohoo, mutta sainpas minä kerran kiinni sellaisen linnun; oli minulla sentään syöttikin hyvä ja houkutteleva, niinkuin saatte nähdä. Joutui näet kerran pakinoille minun kanssani yksi noita meidän nykyaikuisia nuorukaisia, "naurukaisia", erillaisista, niinkuin he sanovat, kysymyksistä. No niin, hän purki tyytymättömyyttänsä, niinkuin tapa on. Muun muassa tuomitsi hän avioliiton hyljättäväksi ja teki sen oikein lapsellisella vimmalla. Minä toin esiin syitä jos minkälaisia — vaikka olisin seinille puhunut. Eihän tuon kimppuun pääse puolelta eikä miltään, ajattelin minä. Mutta iskipäs silloin onnellinen ajatus päähäni! Sallikaas, hyvä herra, sanoin minä — "naurukaisten" kanssa näet pitää aina puhua kunnioittavasti — sallikaas, hyvä herra, minun ihmetellä yhtä asiata: te tutkitte luonnontieteitä, mutta ette ole hamaan tähän asti kiinnittäneet huomiotanne siihen seikkaan, että kaikki lihansyöjät ja raatelijat, nelijalkaiset, linnut, kaikki, joitten täytyy käydä saaliinhaussa, hankkia elävää ruokaa itselleen ja pennuilleen — ja tottahan te luette ihmisenkin sellaisten eläinten joukkoon? "Tietysti", sanoi 'naurukainen', "ihminen ei ole muuta kuin lihansyöjä eläin". — Ja raatelija, lisäsin minä. — "Ja raatelija", todisti hän. — Se on kohdalleen sanottu, todistin minä. No katsokaas, tuotapa minä ihmettelen: mitenkäs te ette ole huomanneet, että kaikki tuollaiset eläimet elävät yksiavioisuudessa? Naurukainen hätkähti. — "Kuinka niin?" — Niinpä niin. Ottakaa jalopeura, susi, kettu, haukka, korppikotka: kuinkasta ne muutoin voisivat tehdäkään, sanokaas se? Työtä sitä on kahdenkin kesken lapsia ruokkiessa! — Naurukainen vaipui mietteisinsä. — "No niin", virkkoi hän, "ei eläin tällaisissa tapauksissa kelpaa ihmiselle esikuvaksi." Silloin minä sanoin häntä idealistiksi, — ja senkös mies pani pahakseen! Vähällä oli purskahtaa itkemään. Minun täytyi rauhoitella häntä ja luvata, ett'en kerro tätä tapausta hänen kumppanilleen. Saada idealistin nimi — mikä häpeä! Siinäpä se temppu onkin, että nykyajan nuoriso on pettynyt laskuissaan. Se luulee, että entisen halvan, maan alaisen työn tekemisen aika on ollut ja mennyt; isäukot ne kaivelkoot, penkoelkoot, myyräin lailla, mutta meille se, katsokaas, on halventavaista; me rupeamme toimimaan päivänvalossa, me rupeamme toimimaan… Poika kullat! Ei ne teidän lapsennekaan vielä rupea toimimaan, ja te itse — olkaapas hyvät ja puikkikaa koloon, koloon takaisin, niinkuin isätkin ovat tehneet.

Syntyi hetkinen äänettömyyttä.

— Minä puolestani - alkoi Potugin jälleen — olen sitä miellä, että meidän on sivistystä kiittäminen ei ainoastaan tiedosta, taidosta, oikeudenkäynnistä, vaan että itse kauneuden ja runouden tunnekin kehittyy ja käy tehokkaaksi samaisen sivistyksen vaikuttaessa, ja että puhe synnynnäisestä, tajuttomasta kansan luomiskyvystä on pelkkää joutavaa tuulen pieksämisiä. Jo Homerossakin huomaa hienon ja rikkaan sivistyksen jälkiä; se jalostuttaa itse rakkaudenkin. Slavofiilit ne mielellään vetäisivät minut hirteen tällaisen kerettiläisyyden takia, elleivät olisi niin kovin sääliväistä väkeä. Mutta mielipiteessäni minä sittenkin pysyn, ja vaikka minulle tarjottaisiin kuinka viljalti hyvänsä rouva Kohanovskeja ja "Mehiläisparvia levossa", en maar sittenkään riipoisi haistelemaan tuota triple extrait de mougik russe,[81], sillä minä en kuulu tuohon ylhäisimpään yleisöön, jonka pitää aika ajoin yhä uudelleen vakuutella itseään siitä, ett'ei se vielä ole kokonaan franskalaistunut, ja jota varten sepitelläänkin tuota kirjallisuutta en cuir de Russie.[82] Yrittäkääpäs lukea nimen-omaiselle kansanmiehelle — kaikkein huikeimpia, kaikkein "kansantajuisimpia" kohtia "Mehiläisparvista"; hän luulee teidän ilmoittavan hänelle loitsuja kuumetta tai juopumusta vastaan. Sanonpa vieläkin kerran: ilman sivistystä ei ole runoutta. Tahdotteko saada selville, millinen sivistymättömän Venäläisen runollinen ihanne on? Avatkaa meidän eepilliset runomme, meidän legendamme. En nyt puhukaan siitä, että rakkaus niissä aina esiintyy noituuden, panennan seurauksena, saadaan aikaan unhojuomalla ja on väliin nimeltäänkin näivettäjäinen ja palelma; enkä puhu siitäkään, että meidän niin sanottu eepillinen runoutemme on europalaisista ja aasialaisista ainoa — huomatkaa, ainoa, — joka, elleihän Vanjka-Tanjkaa[83] oteta lukuun, ei ole luonut yhtäkään tyypillistä paria rakastuneita olentoja; en siitäkään, että pyhän Venäjän tarusankari alkaa tuttavuutta mielitiettynsä kanssa sillä, että pieksää hänen valkoista ruumistansa "armottomasti" aivan — josta "naispuoli käykin ylen pöhöisenä". Tuosta en minä ota puhuaksenikaan, mutta pyydän saada kiinnittää huomionne nuorukaisen, tuommoisen juurikuvaan, jommoisena hän esiintyi alkuperäisen, sivistymättömän Slaavilaisen mielikuvituksessa. Tällaisena hän kulkee, tuo jeune-premier,[84] suvaitkaa katsella: turkit hän tekaisi näädännahkaiset, tikkauksia joka saumassa; vyöhyt seitsensulkkuinen on vedetty kainaloita myöten; sormet hihasien peitossa; turkinkaulus tehty yli pään, ei näe edestä hänen poskiansa punaisia, eikä näe takaa kenokaulan valkeutta; lakki on toisella korvalla; mutta jalassa safiaani-saappahaiset, kärjet naskalina, kantapäät terävinä, ja kärjillä vaikkas munaa vieritteleisit, ja kantapäitten alitse vaikka varpunen lentelis, räpyttelis. — Hän kulkee, uljas mies, kulkee tuota mainiota tiheätä keikutusta, jolla meidän Alkibiades, Tshurilo Plenkowitsh,[85] sai aikaan niin hämmästyttäviä, melkein lääkkeentapaisia vaikutuksia vanhoissa ämmissä ja nuorissa neidoissa, tuota samaista käyntiä, jolla hamaan tähän päivään asti niin verrattomasti juosta piipottelevat meillä ravintolanpassarit, jolla heiluu ja hyllyy jok'ikinen jänne ja nivel, tuo venäläisen keikarimaisuuden kerma ja kukkanen, tuo venäläisen maun nec plus ultra.[86] Minä en puhu pilaa: kömpelö uljuus — siinä meidän taiteellinen ihanne. Kelpaako? Onko siinä viljaltikin aiheita maalarille, kuvanveistäjälle? Entäs kaunotar, joka nuorukaista hurmaa, ja jolla "kasvoissa veri on kuin jänöllä?"… Mutta ettehän te kuuntelekaan…?

Litvinow hätkähti. Hän ei todellakaan ollut kuullut Potuginin sanoja. Hänen mielessään pyöri pyörimistään Irina ja heidän viimeinen kohtauksensa…