— Suokaa anteeksi, Sosont Ivanitsh — virkkoi hän, — mutta minun tekisi mieleni vieläkin kysyä teiltä… rouva Ratmirowista.
Potugin pani sanomalehden kokoon ja pisti sen taskuunsa.
— Te tahtoisitte tietää, millä tapaa minä tulin tutuksi hänen kanssaan?
— En, en sitä; mutta minä haluaisin tietää, mitä te ajattelette hänen esiintymisestään Pietarissa. Millainen hänen roolinsa siellä oikeastaan oli?
— Enpä todellakaan osaa sanoa tuohon mitään, Grigori Mihailovitsh. Minä tulin rouva Ratmirowin kanssa hyvin likeiseen tuttavuuteen… mutta aivan sattumalta ja vähäksi aikaa vain. Hänen maailmaansa en minä tullut katsahtaneeksi; mitä siellä tapahtui, — siitä ei minulla ole tietoa. Minun kuullen lörpöteltiin kyllä yhtä ja toista, mutta parjaushan, sen tiedätte, vallitsee meillä muuallakin eikä pelkissä demokraattisissa piireissä. Enkä minä udellutkaan. Mutta — lisäsi Potugin, hetken vaiettuaan, — näkyypä hän vetävän teidän huomiotanne puoleensa.
— Niin, me olemme pari kertaa haastelleet keskenämme jotenkin avonaisesti. Ja sittenkin minä kyselen itseltäni: onko hänessä vilppiä?
Potugin loi silmänsä maahan.
— Innostuessaan hän on vilpitön, niinkuin kaikki intohimoiset naiset.
Ylpeyskin välistä estää häntä valehtelemasta.
— Onko hän ylpeä? Minä luulisin häntä pikemminkin oikulliseksi.
— Ylpeä kuin hitto; mutta se ei tee mitään.