— Minusta nähden hän liioittelee joskus.
— Ei sekään tee mitään; vilpitön hän on sittenkin. Mutta, ylimalkain puhuen, kenessä te sitten luulette löytävänne totuutta? Parhaimmatkin noista rouvista ovat turmeltuneet luitaan ja ytimiään myöten.
— Mutta, Sosont Ivanitsh, itsehän te sanoitte olevanne hänen ystävänsä.
Itsehän te melkein väkisin veitte minut hänen luokseen!
— Entäs sitten? Hän pyysi minua tuomaan teidät; minä ajattelin: miks'ei! Mutta minä olen todellakin hänen ystävänsä. Ei hän ole hyviä ominaisuuksia vailla: hän on hyväntahtoinen, toisin sanoen antelias, toisin sanoen antaa muille, mitä ei itse välttämättömästi tarvitse. Sitä paitsi, tiedättehän te tämän paremmin kuin minä.
— Minä tunsin Irina Pavlovnan kymmenen vuotta sitten; mutta siitä pitäin…
— Voi, hyvä Grigori Mihailitsh, mitä puhuittekaan! Luuletteko te, että ihmisluonne muuttuu? Sellaisena hautaan kuin heijaankin. Tahikka kukaties… — Potugin kumartui vielä alemmas, — kukaties teitä pelottaa joutua hänen käsiinsä? Onhan se niinkin… Mutta aina sitä jonkun käsiin joutuu.
Litvinowilta pääsi väkinäinen nauru.
— Niinkö luulette?
— Joutuu niinkin. Ihminen on heikko, nainen on väkevä, sattuma väkevin kaikista; vaikea on löytää tyydytystä ilottomassa elämässä; mahdoton on unohtaa oma itsensä kokonaan… ja sitten tulee kauneus ja osan-otto ja lämpöä ja valoa… Menepäs vastustamaan! Niin maar riennätkin juoksujalkaa, niinkuin lapsi hoitajansa tykö… No, ja sitten tulee tietysti kylmyyttä ja pimeyttä ja tyhjyyttä… niinkuin konsanaankin. Ja loppujen loppu on se, että vieraantuu kaikesta eikä ymmärrä enää yhtään mitään. Ensinnä ei ymmärrä, kuinka voi rakastaa, ja sitten ei enää ymmärrä, kuinka voi elää…
Litvinow katsahti Potuginiin, ja tuntui hänestä kuin ei hän vielä milloinkaan olisi kohdannut niin yksinäistä, hyljättyä… onnetonta ihmistä. Tällä kertaa Potugin ei arkaillut, ei kursaillut. Lyyhistyneenä, kalpeana, pää painuksissa rinnalla ja kädet polvilla, — semmoisena hän siinä istui liikahtamatta, myhähdellen alakuloisesti. Litvinowin kävi sääli tuota katkeraa, omituista mies parkaa.